XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.
Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.
Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla, jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja sädekehäisiltä.
Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään, harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan, makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen toisestaan turvaa hakenut.
Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään, olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea lohdutusta pyhien armolta.
Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa, rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa. Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan, niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.
— Airut on saapunut Viipurista, — niin kuulivat läsnäolevat kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.
— Airutko… tänne?
— Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa. Isä, Viipuri on pelastettu…
Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken, virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.
Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!
— Onko se totta?
— Onko se mahdollista?
— Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa syntymisjuhlaksi?
— Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?
Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä, kärsimättöminä. Onko se totta?
Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.
Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä. Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen, loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:
— Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum laudamus…!
— Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt, tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, — oli kuin olisi se nyt täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat. Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.
Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.
Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä, ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa, kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti luettiin tämä Viipurin pelastus, — filistealaisten tuhantinen joukko oli paennut Davidin heikkoa linkoa!
Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; — surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan. Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana, rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä mahtavammiksi…
* * * * *
Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.
Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin, kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.
Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:
— Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!
Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi, hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään. Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän, kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti kätensä ja lausui:
— Isä, salli minun syleillä sinua!
Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa, käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:
— Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja maan, oma.
Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren, hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin, jatkoi piispa:
— Viipurin ja sen pelastajain malja!
— Pohjaan sen juon!
Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen kumolleen kallistanut.
Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin, joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita. Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin perille ennen ratsumiestä, — kun Steen Kristerinpoika karautti Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään kaupunkiin tuota iloista sanomaa.
Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut. Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut. Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi sydämellisesti:
— Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.
— Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. — Sillä arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä, ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.
— Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. — Vielä emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt. Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua sikseen heitä.
— Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja varustamme sen linnat uuteen kuntoon…
Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.
— Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän rohkaisevasti. — Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa…
— Vaikkapa myöhäänkin…
Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään omasta puolestaan:
— Ja tulkoon apua taikka ei, me, jotka rakastamme tätä maata, me ainakin taistelemme sen puolesta.
Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen, ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:
— Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme nyt malja sen onneksi!
Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt airut, — hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.
Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus, jota heti seurasi toinen ja kolmas.
— Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä seisaalleen. — Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!
— Menkäämme kirkkoon! — Valtionhoitajakin kohosi vakavana istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko seurue ulos kylmään yöhön.
Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?