XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.
Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496, joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.
Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla ja linnaa ympäröivissä kylissä.
Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan. Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä, vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut, mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea, jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut, oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.
Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio, niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen. Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä, uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty pois.
Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He näyttivät neuvottomilta.
— Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli rekeen, nahkasten väliin. — Olemme tulleet liian myöhään.
Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan
Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa,
Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä
kertaa Hämeeseen.
— Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi
Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.
— Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä. — Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua…
Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:
— Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:
— Nyt on toinen arki… silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia saapuvan Hollolasta päin… ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se jo olikin täällä.
— Eläjät ehtivät toki pakoon?
— Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään juoksivat.
— Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?
— Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen…
Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, — paljon penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, — he tuntuivat tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen, ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen kaatui hänkin…
— Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.
— Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan; eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.
— Entä sinä ja pappi?
— Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten, vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä. Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin, että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, — sen oli Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.
Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.
— Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin. Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin hiihtämään.
— Minne?
— Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, — nyt ovat kai jo ne jäljetkin ummessa.
— Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, — otappas heidät nyt enää kiinni!
Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:
— Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät ihan linnan alla?
— Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain ja renkejä, selitti lukkari. — Linnan portit olivat koko viikon tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa erämaille, rakotulien varaan.
— Toimettomuutta ja saamattomuutta!
Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut. Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan, jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.
— Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.
— Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin herrat, — Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen…
— Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä kulmalla olleen kuin moniaita satoja.
— Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen
Klaus-herra. — Siitä nyt näette kappaleen edessänne.
— Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa…
Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys päässyt käymään yli Suomen maan.
Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut. Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495 poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.
Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan ennen oli Suomessa nähty, — mutta siihen oli kulunut kallis aika. Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt paljaaksi suuren osan maata ja — mennyt matkoihinsa.
Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon hävityksen maahan.
Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.
Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, — muistot leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta. Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:
— Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai ryöstäviä talonpoikia?
— Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. — Aseissa olivat kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.
— Ymmärsittekö heidän puhettaan?
— Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin reppurit…
Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin. Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, — välipä tässä, olivatko ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:
— Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat hiihtää?
— Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin kuullut:
— Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.
— Vai Savosta!
Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa, että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä… Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön, kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy…
Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää oli hiljakseen hautoillut, — lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme, läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja virkkoi:
— Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.
Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.
— Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää tuiman piirityksen.
— Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton, ilmoitti Pentti.
— Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. — Veihän sinne jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera seitsemänkymmentä ratsumiestä.
— Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.
Päällikkökin kaatui taipaleelle.
— Mistä sen tiedät?
— Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, — valtionhoitajalle on kyllä jo asiasta ilmoitettu.
Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa. Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan. Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia kokeneen Olavinlinnan kimppuun.
Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.
— Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan? kysyivät he. — Vai eikö se linna ole sen arvoinen?
— Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti Klaus Horn vilkkaasti. — Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.
— Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.
— Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta uusien vihollislaumain rynnätessä.
— Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. — Herrat olivat näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi saatava Olavinlinnaan apua.
Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:
— Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin. Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät syntymäseutuni läpi.
— Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea tuuma se! — virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen. Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: — Mutta sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi. Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen tilalleenkin.
Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, — ja nyt tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi! Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis — ja sen hän laamannille vakuuttikin —, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön, jos se hänelle uskotaan.
— Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus rekeen noustessaan.
Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.
Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan. Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä, hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä kuoppia kinokseen.
Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia autettava tielle.
— Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon tungoksen läpi pihalle.
— Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle ensiksi.
— Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät juoksujalassa sisään linnan suojiin.
Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.
Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi, ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle — isännimessä vain tuli erehdys —, joka linnanherran sairauden varalta myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.
Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti, sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle, ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään, jolle hänen mielensä paloi.
Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.
Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:
— Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani, matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.
— Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut Suomessa viivyttävän avoveteen asti.
— Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. — Mutta me olemme ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.
Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa, nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan sodan vaiheista… Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös. Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:
— Ehdotuksenne on käskyn veroinen.
— Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet, huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä. Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: — Me eroamme nyt siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!
Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä. Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja Henrik Bitz, kahden.
— Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. — Ja Suomen kohtalo on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!
— Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen puolustamiseksi. — Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja jatkoi: — Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin ennen.
Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:
— Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.
Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää. Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja hirsitulet sammuilivat kinoksiin.
Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana, sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen, kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa, joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään sekin pilvi.
Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta. Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.