Viipurin pamaus: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIX. KILPAHIIHTO.

Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan, kun myrsky rajuinta painiaan löi.

Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki, hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella oli somman jälki — karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, — ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän, niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha, uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja povellaan.

Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, — näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan, kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.

— Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin hämmästyneenä. — Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.

— Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.
Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.

— Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.
Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.

— Se olisikin tavattava jo paljoa ennen… Pentti koetti siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin, joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.

Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä, kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset olivat lopulta kääntyneet.

Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.

— Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.

— Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja tarkastamaan. — Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle päin.

— Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.

— Niin ovat nousseet, — kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi
Pentti kuin itsekseen.

— Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy kuormia olleenkaan.

Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä
lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki
Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.
Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen
Savonlinnaa kohti.

Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:

— Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.

— Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?

Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, — hän ymmärsi nyt taas niin hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada vihiä heidän tulostaan… Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän. Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan noin kiirehtimään… ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka Pentin omaa rintaa riudutti…

Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.

— Eteenpäin, miehet! huusi hän.

— Siis minne päin?

— Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, — miehet meidän on tavattava!

Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto. Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä, metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien editse, — ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja vihollisen laduilla.

Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko, vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.

Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle, suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:

— Katsos tuonne, Pentti, tuonne! — Hän viittoi sauvallaan vilkkaasti pohjoiseen päin: — Katso, sieltä nousee savu Sysikorven taloista!

— Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. — Siellä on vainolainen jo perillä.

Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:

— Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.

— Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, — Karmalan talotkin palavat!

— Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!

Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä… siellä vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut sen ilkitöitä hillitsemään!

Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti. Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse ryntäili.

Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:

— Näetkös, kirkko palaa!

— Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti omituisen rauhallisesti. — Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt tarpeekseen lämmitellä!

Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:

— Ja tuolla Suopelto suitsuaa, — sokea isäsi on siellä.

— Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi olutta!

Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden ruuilla, — syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut taivaltaan suoraan salolle.

Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla. He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma, tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, — ja poistui. Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa, joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan, oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.

Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi. Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan poltettujen elukkain käry, — oliko sokea isäkin tupaansa poltettu? Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä kepertynyt…

Pentti nosti vainajan saunan lattialle — se oli toki sentään polttamatta jäänyt — ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut… Joku tuli vihdoin, — tuli surma. Tuli poikakin lopulta, — tuli liian myöhään!

Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä ajaksi.

Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut, — edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.

Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä, oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä, jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi…

Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen, että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven taipaletta… Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan pyrkivän mielen.

Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin, ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille. Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran menetti…

Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta tapaa ja saa iskeä, kostaa… Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.

Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan, niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt laskeutua.

Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:

— Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?

— On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.

— Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? — Ehkä lämmittelee siellä vielä… Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta; hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan… ne johtivat taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin… Mitä tämä merkitsee? Eikö olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?

Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa, talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi: Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu. Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva. Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän jo repäsi tuvanoven auki.

Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan; perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan koskematonta.

— Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen, ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.

— On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi tulijat. — Äsken se lähti, — luulimme sen taas palanneen, kun teidän askeleenne kuulimme.

— Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? — Niin kyseli Pentti hengästyneenä, vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.

— Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin hölmistyneenä:

— Kosoinen — yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja miksi hän tuvan polttamatta jätti?

— Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän perässään.

— Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet asiamme, selitti Hintsa.

Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan, jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut, ja hän huudahti:

— Kävi ja läksi…! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille tehdyn vuoteen luo:

— Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön luuli ja tänne jätti, — paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä ollakaan.

Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan, kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki, että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.

Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan tyynellä äänellä hän virkkoi:

— Niinkö säikähti tyttö vainolaista?

— Säikähti, — eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.
Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:

— Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja syliinsä koppaa…

— Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti…

Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään, mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.

Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, — heti hänet tunsivat Karjalassa orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen edustallakaan ollut kuin pari miestä, — pääjoukko oli hiihtänyt ohi, perästään tulevia paeten.

Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut. Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada mielisuosiolla mukaansa lähtemään… oikein lempeästi se oli Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle, eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna hänen sylissään, kuin kuollut… samanlaisena kuin tuossa vielä maatessaan.

Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.

— Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.

— Äsken juuri ennen sinun tuloasi, — katso, sama päre palaa vielä pihdissä, kertoi Manu. — Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan…

— Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset itku kurkussa.

Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko se säikähdystä, kauhua… vai oliko se niiden vanhain loitsujen uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu? Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo vapautunut vainolaisensa tenhosta?

Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin, niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi, ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Penttiin… Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja siitä kuiskasi:

— Tulit, Pentti… tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt silmät eivät minua enää vaani.

Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:

— Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja nytpä siitä kostutkin taas…

Mutta tytön katse raukesi uudelleen.

— En jaksa kostua enää… se otti liian kovalle, kuiskasi hän. —
Hanki Pentti itsellesi toinen morsian…

Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi, kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.

Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista. Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja. Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne. Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt… Marketta oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli katkennut. Hän oli voittanut… Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli taas mies suksille noustessaan.

Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.

— Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä pihalle saatellessaan.

— Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon livisti… hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen, pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se isketään!

Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille. Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet. Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui sivakka koston suoraa latua.

Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen, joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti lähemmäs… se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.

— Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. — Miksi lähdit tänne yksin edeltä hiihtelemään?

— Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja ylpeyttä helähtävällä äänelle.

— Niin mikä?

— Kostopa tietysti!

— Tapoitko Kosoisen?

Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua uhkuen:

— Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä tapaat tiepuolessa, — toinen niistä on Kosoinen.

— Siis hiihdit perään ja tappelit?

— Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa viivyskeltiin…

— Entä itse, — sinut he repivät?

— Tuikkasi keihäällään roisto…

Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki, jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon, kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun, eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, — mutta siihen jäi myöskin karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat pettivät…

Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa tuntui ontolta ilman sitä.

Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa, jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä. Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, — ei, kauhua ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat, harmajankalpeat kuolleenkasvot.

Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, — hän kaatoi sen temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.

— Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. — Olisit antanut haaskalintujen noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, — mitä häntä säälit!

— Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, — jo on
Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!

Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen. Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen vainonmiehen kasvoille.