Viipurin pamaus: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XX. RAUHA MAASSA.

Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia, joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.

Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä lehdon tuores tuoksu.

Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä. Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.

Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi juurikaan keskeytynyttä keskustelua:

— Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista asutusta.

— Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin poikiin jatkoi hän: — Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos meillä olisi petos mielessä, — pakko nyt käskee. Vastaattehan te, herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?

— Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi. — Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät pedot, — metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.

— Se on jo tullut.

— Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.

Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli kostaja hävittänyt, — nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena. Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi olivat he nyt Olavinlinnassa.

— Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset kehottaisivat ryöstöretkelle…

— Emme lähde. Ovathan poikamme täällä…

— Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa, Karjalan miehet!

Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan. Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.

Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, — se oli rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.

Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa, ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina. Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit takuunsa.

Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty aivan viranomaisten ohitse, — oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja, ponnistuksia…

— Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. — Sitten kai makaan täällä kuin talvikarhu pesässään.

Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta, jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, — se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.

Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään, kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:

— Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset parastaikaa lehdeksillä koristavat.

— Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!

Tulija oli näet Viljo, — hän saapui siihen suoraan saunasta punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:

— Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin
Olavinlinnassa.

— Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?

— On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, — saunaan sitä jo kipollisen sain.

— Ja morsianta puetaan?

— Niinpä luulen, näkemään en päässyt.

— Mutta pian pääset, — onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan. Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle tilalle Savilahteen — ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu — ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä vihrein lehdin puettiin.

Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:

— Niin, tänään lyödään tapit auki — onpa siksi varoja vielä Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan saapuneet.

Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina vain ahersivat linnan valleja korotellen:

— Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä keskiviikkoinen pyhä!

Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret, vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi lupautunut.

— Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin, jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan. Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, — sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!

Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen, kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen alle.

Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa. Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo olivat valmiiksi katetut.

Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu, eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle, jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset vahakynttilät.

Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe, ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä rivejä.

Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.

— Outoja vieraita tulossa!

— Tulikohan tästä juhlatappelu!

— Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!

Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.

— Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se saattoi heille merkitä.

Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto, johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut hänen hääpitoihinsa. —

Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja sotavenheitä ne olivat… keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä. Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.

— Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.

— Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä muuan. — Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.

Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin, ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät keulansa suoraan linnaa kohti.

Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti huudahti, virralle viittoen:

— Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän kädellään tänne viittoo, — kuin ystävä ainakin.

— Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. — Ei katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!

— Ovatko ne viipurilaisia?

Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:

— Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.

— Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?

— Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?

— Mitä… elähän… on tottatotisesti se Knut Posse itse!

— Knut Posse!

Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä, jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.

— Terve taloon!

— Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu, miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi: Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.

— Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen, törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän puhettaan jatkoi:

— Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit täällä paukkuivat.

— Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen. — Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita olettekin.

— Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet vyöllisvitjoissa. Häät, — kenen, sinunko?

— Ei minun…

Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut Posse heti siihen ilojuhlaan, — sulhon hän hyvin muisti Viipurin piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä tällävälin oli muualla tapahtunut.

Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan, ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia. Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen tuhoksi.

Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:

— Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai vieläkö rauhasta neuvotellaan?

— Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. — Ettekö siis vielä tiedä…?

— Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.

— Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.

— Rauhako tehty?

Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka jäi kallistamatta, — niin outo ja odottamaton oli linnan miehille tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:

— Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!

— Taukoo siis kerrankin tämä sota?

Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta. Posse kertoi:

— Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä, — miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.

Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas varusteissa, — hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa alta heräämään.

Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:

— Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti helpottava oli se tunne.

— Maassa on rauha! — Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin, tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa kohottaen:

— Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!

— Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat, virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.

— Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui
Penttikin, yhtyen ystävänsä iloon. — Mutta tänään juhlitaan.
Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!

Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja ja varustuksia.

Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet, kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse linnan raskaat, paksut varjot.

Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan virkkoi Posse:

— Pietari Niilonpoika oli varova äijä, — kuinka joutui silloin viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että siinä leikissä henkensä menetti?

Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli monasti kerrottu:

— Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt. Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, — siinä sai ukko haavansa.

— Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.
Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.

Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.

Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan sitten hautautuneita muistoja, — tuo puolentoista vuoden väliaika, jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut, ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:

— Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman avulla. Eihän siinä ole mitään perää?

— Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,— näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä noitien ihme. — Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi tuokion kuluttua: — Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme, että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, — sillä voimalla olet sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.

— Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.

Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen. Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun hän vastasi:

— Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.

— Poisko? Taasen?

— Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja minulle on annettu muita läänejä — menen Kastelholmaan lepäämään.

— Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse paljasti päänsä ja virkkoi:

— Katso tukkaani, — näin se valkeni niinä päivinä, jolloin Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.

Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti, kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen vieressä.

— Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen hiukan hämmästyneenä. — Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?

— Aamulla aikaiseen.

— Mihin sellainen kiire, Viljo?

— Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival on pitkä Savilahteen.

— Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja metsistyneet ovat maat?

— Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, — siksi juuri on kiire.

— Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.

— Enpä ole yksin. — Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:

— Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu sielläkin talo yhä olevan kesannossa.

Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:

— Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.

Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:

— Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.

Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha soturi lämpöä värähtävällä äänellä:

— Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!

Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut, kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli koettanut tukahduttaa.

Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan, aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan, kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.