ERREYS
Tämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä, ite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa ja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen vahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen malliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa samoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.
»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä karahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen ruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla kirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs Sitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis entiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja rikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä. Mää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo tainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi Sikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo ja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä asuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen, sehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon, oikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän lie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois antanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää tiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt huonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo! Sol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.
Kalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan ja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen lesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet, niin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä linnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet reuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan. Kottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol hommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.
Niin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol Kallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa. Sitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen ja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä Näversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään insnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja Niiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon ökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä takakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen valon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun appuun ehtii.
Nuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai laaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:
— Heikki hoi!
— Nii häh?
— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä siitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!
— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran, että minä ehin ja autan!
— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin, että viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He, ota kiiti!
— Ka, viskoo hänet!
Viskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne lupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun Heikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.
— Taisit heittee vähä lujanlaiseen? Heikki sano.
— Tul erreys siinä matkassa. Luulin olevan montahii syltä lommoo.
— Erreys siinä tul. Kun oisit malttanna heittee hilijempoo.
— Ei se kiire kato! Sinne ne män ne massiinarahat.
— Vuan onhan sulla sitä liknööriä?
— Vieläpä lööriä tässä! Se män siinä kiireen kuppeessa sehhii!
— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas, hyväkäs.
Ja ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle rahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se semmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja rosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä erreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon Kalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin …»
Siihen se lopetti Iivo-vainoo ja nauroo turrauttettuvasa sano:
— On niitä erreyksiä sattunna mullehhii ja sulle, hyväkkäitä…