HERRA PORMESTAR JA MUUT MUSSIIKKIHENKILÖT
Siit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran sen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja kaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla, yhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks komeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo rimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii, ja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että enköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät konsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä, märkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee muuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn käyvvessä ihan kukkeimmilleen.
Paljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on immeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä niin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä kaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.
Ol semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla tömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla kun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö lähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat, en mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun kusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä kajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa olettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka naurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata viert:
— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat olla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan, kun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy lämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.
— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin. Aattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet asemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä herrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta kait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat meitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?
— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta tietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää piipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin pakkaassi rilloin. Hyväst.
Hään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia vieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun yheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä kylässä kievarintapainen.
— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht on sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo. Ensistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että niättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte siitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen kyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten kepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein kuletta.
Myö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua leuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?
— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu herra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.
— Vai niin. Vuan onkos tämä toinen leeti?
— Ei oo tämmäi. Tässä männöö pormestarin rouva.
Myö kolomannen luo. Hönkästiin hällehhii samat sanat silimille:
— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko se tämmäi vossikka jo vuokrattu?
— On, tässä männöö pormestarin pakkaassi.
— No entäs tuo tuossa?
— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla jo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo kaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks poijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä siinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin. Eivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä. Tienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.
Piästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä.
Hään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.
— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä kammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin komento, sano Pekka painautuin portille.
Sissään sorruttua myö pyyvvettiin yks lentee lehottava puhvetska kiinni.
— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos ois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.
— Onko herrat reissujoukkuetta?
— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä mualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?
— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään, siel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä, kun oon vuan puhvetin piällä.
Myö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja tavattiin sööterska.
— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos oisija niin ovela, että osviittosia.
— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että meillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.
— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks huoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän tässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —
— Ei, herrajee! Ei tähän sovi. Tämä on herra pormestarin huone.
— Entäs tuo vieruskammar?
— Soon kansa herra pormestarin.
— Entäs muut huoneet?
— Noon pormestarinnalle ja palvelijoille.
— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä, kavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?
— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria herroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen tuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle. Jos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite kahverissa kuukkerskan kansa.
— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät sinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata piäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.
Sieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä, kylymässä nurkankiänteessä.
— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan millonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa ruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.
Muutettuvammo muntierinkiä myö painuttiin puhvettiin.
— Oiskoon yks portsu rapuja?
— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar pyytännä.
— Vai niin. Hemputin herra sehhii! No jos servieroisia pihviä.
Juu, juu, herrat oottaa vuan pikkuruikkusen.
Myö ootettiin pueltuntia.
Tuota ikkääsä, missään ne viipyy ne pihvit?
Juu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks, kun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat ruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.
— Suattaa pittee. Millonkaan sitä sitte myö piästäsiin pöyvän viereen?
— Het huokauksessa, kun pormestar on purassu.
— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään sillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen ennättännä nielasta.
Kyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar asujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii ovelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:
— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja kalloossit jalassa!
— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii ryysysä heittee?
— Ei mitenkään. Tämm on herra pormestarin.
— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö siihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.
— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan oikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja koipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.
Tuas oltiin kavulla. Kello alako kiäntäytä konsnerttitunnille.
— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo.
Ihan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.
— Oiskoon juotavoo kahvia?
— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on…
— Herra pormestarin?
— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt tänne pijjaanopöksään, niin suatta.
Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua harjottammaan kahvia oottaissa.
— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli» (= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra pormestarrii, kettee on kulussa.
Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu; nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht ite ravintoloihtijatar:
— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.
Soittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!
— Saakelin herra pormestar…! Mutta männään myö tästä siunatusta sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!
Lippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:
— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero viis tuosta laijasta.
— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.
— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.
— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!
— No minä otan lumero seihtemän.
Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar. Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen akankiähkyrän honottavan:
— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo herra pormestar…
— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.
Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän siinä mänössä.
— Hyväh! Ravooh!
Jokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra pormestar.
* * * * *
Illankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa.
Sustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:
— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija niitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia…
— Elekee olla milläsäkkään, sattuuhan semmosia.
Vieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat tuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:
— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel ennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä huomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!
Tek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai ei selevästi. Sennii selevikkeet…! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä resunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks tytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:
— Hyvä ihme, kun puhvettiin tulloo herra pormestar!
Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.
— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista. Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit on siellä vuan minä ja muita.
— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.
Ovenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.
— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.
Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?
— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.
— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin hempeetä…
Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle hyvin siistist korvaan:
— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.
— Ja muut mussiikkihenkilöt.
* * * * *
Yö myö muattiin parraassa salissa. Tul niät emäntä tuas ja selitti:
— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra pormestarin.
Kukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun tunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis — vaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.
Iltarukkouksen asemasta luin minä seuroovat sanat:
— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra pormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!