HALIERAKESÄNÄ
On semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen sylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet lauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä, kun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu levvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna pilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.
Vielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä ryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä piirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä puottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.
Kaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse kaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen tytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen lempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon ussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.
Sumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki. Tulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi Varvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin kuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää par äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä huutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana pitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen Satrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se kiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä venäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks alakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.
Jo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta palakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina ryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte henkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että pian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.
Soon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja lavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä sätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee viik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata killuutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.
Nuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks. Alakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan ryville vai mittee se…? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:
— Vieläköön tässä kettee ootellaan? Vai mittee se viihitteleikse?
— Mittee? Tuota vettäsä vuan ruilauttelloo.
— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä kuiskooppa tuolta rokuristilta!
— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par asjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin paatilla tiijustammaan tätä hättee… sano rokurist.
Satrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun rokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata nöksäytti.
— Ku moron, hers rokurist. Huurstootetil?
— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä kuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä ryville?
— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä on siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä vihjoon kapteenia tähän taalingin taa.
Kapteen tul ja selitti koko asjan asiallisilla käen kiänteillä.
— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan), että se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään (ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja sisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna se kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha rempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan (ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii tai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks kun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.
— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä sipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa…
* * * * *
— Halloo! Kuka djeekkeli siellä ringaa? Eeke de fiskus?
— Halloo! Ehhään se viskus.. .
— Eeke de pormestar?
— Ehhään se mikä pormestar… Vai pormest…! Minähän soon! Että taija tunteekkaan. Minä, lesken rokurist.
— No mite te ringaa?
— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne, että ennen einekahvia, vuan… Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun ujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi…
-— No mitte se…?
— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä korvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni… Kapteen kehas, että jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.
— Eeke se koleera?
— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen rillut, apteekkarin rillut —
Tohtuer tupsautti sikkaarisa poroastiaan ja rönkäs:
— Misse se Stiina, misse mamma, Jussi, Hedda, Mikko?
Kun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina, renk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta tohtuer henk kulukussa hättäil:
— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska konjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi. Ja Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja syynä se suuki…
Tomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol puelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku. Eikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.
Auttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä kiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo eikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä kuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:
— Eeke se suuki?
— Juu, kyllä se tässä…
— Mikke se suuki?
— Maha, maha sillä on ryplällään — eilesestä.
— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke… fluntsu. Mine teille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen…
Ja tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun paperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks. Jussi autto rapussa kainalosta.
— Sekke fluntsu… Styyra pääl, onka veel… Eike se olle faara…
Tohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä ja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille. Tohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin maagil…
Teeterska jäi tyyrmannin luo ihmettelemmään paperpala käessä:
— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän lippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä…!
— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan. Mää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla viinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen juuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan veteläks…