KELLO
Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa, matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks alako jututa posuta:
Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta. Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät Paratiisista pakenemmaan…
Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä. Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että kuuntelet ja piet reikiäs auk.
Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun. Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.
Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.
Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:
— Nyt soon Juhanneksellai kello.
Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se sähisöö, kun hään tuas hymähti:
— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.
Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat niin kauniist kilaht.
— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti kättees?
— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.
— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?
— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo, jos kauttaa kihtosa… Elä aukase, ka uskothaan tuon…
Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun… Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin iniheen ilikeesti…
— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.
— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen ankraatti… Ei tunne kelloo mies!
Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:
— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun niin puhtaasti kiiluu kun peil.
— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.
Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo…
Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.
— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht, kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!
Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.
— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke…
Ja hään ihastel siinä pitkän ruppeeman…
-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu…
Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:
— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!
Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil…
Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä lähtiin se ol sitte sekava.
Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —