KUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.
Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.
Se sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut huikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen hänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä sanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut sen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he nyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista helpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska kehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja sisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan päin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso rautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun hän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa; sillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle, koska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.
Lupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?
Heleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.
— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei siis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.
Neiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli tuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista huonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen silmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja kaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat poratut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina maahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin kehoittaen: — ulos, ulos!
Niin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa… hän heitti huivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen poskillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä, ja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin korkeammalle.
Hänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä. Pentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen rinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman sisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan juhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille rakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän, mikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.
— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui hän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä toivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä… Magdalena vaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä tuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan uutta… ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä tahdon niin olla… ainakin tänään.
Pakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä ystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa maksettaisiin.
— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä… se ei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän maksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt keinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä Sofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä huoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.
Tämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli ruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä Dagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä myyminen julkaistiin.
Lukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan, kuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin nauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)
Vallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa kostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta hänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota hovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän mielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti Rudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.
Ei ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa vilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta, älyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä onnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin, eikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia Albertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka alensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään. Hovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista kammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista, ja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta. Päivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä hovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he keskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi, kuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)
Herttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle myötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti paronitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta, joka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan päällä koristetun sormuksen.
Tämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi herttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän todellakin pitää sormessaan tätä sormusta.
— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä todellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan muiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota aina tulen kaipaamaan.
Reuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten puolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa läsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti itkemään.
Tätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta kaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan kerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta vankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen käskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita paitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat Tukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin tuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja erhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon lohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.
Myöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta tekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm, tallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä vaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.
Nämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän sai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät leipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä vasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia, lukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä kuvauksilla.
Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa. Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna häväistyksenä, vastasi hän:
— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa tapauksessa olen päättänyt kuolla.
Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä, sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.
Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle siellä suotaisi täydellistä vapautta.
Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija, joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen, ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt vapautensa.
Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.
Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.
— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut saamaan luvan siihen.
Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.
— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!
Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa; muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä, jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu; mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.
Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.