MELUN HÄÄT.
Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana, kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään tapaansa:
— Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta käy hullusti! — Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
— Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi hullusti! — Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi nyrkkiään ja hoki: — Kuinka hän uskaltaa?
— Kuka nyt uskaltaa? — kysyi täti toisesta huoneesta.
— Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! — Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että tädin sydäntä särki.
— Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, — sanoi täti arastellen.
— Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!
— Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.
Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.
— Tulihan puolukka, kiitos! — sanoi Rolf.
— Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.
— Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.
— Maantielle! — Melu nauroi. — Maantie on minusta mieluisempi kuin mies, joka tekee sydämensä maantieksi.
— Punnitse sanasi! Jumaliste!
— Oletko sinä niitä punninnut?
— Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä joko kuunnella tai olla kuulematta.
— Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi, jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa vihreetä ruohoa jalkaimme alla.
— Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!
— Puolukka on sitkeänahkainen. — Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.
— Mitä ajattelet, Melu?
— Sinua.
— Mitä minusta?
— En hyvää.
Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä, mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.
— Sinä olet — — — Rolfin kädet irroittuivat — — kuin puolukka houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. — Katse oli yhä musta ja pyytelevä.
— Ja sitten sylkeä ulos?
— Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
— Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
— Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu — —?
— Älä puhu siitä! — ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti itsensä irti.
— Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan sinut! — Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti hattuneulansa.
— Ellet päästä, isken sinua silmään.
— Villikissa! — Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi, seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema, piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.
— Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
— Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? — Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia, sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
— Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
— Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi, virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *
Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä pukeutua morsiameksi.
— Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
— Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
— Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi taivaan väri.
— Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen, hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on valkoinen.
— No, mistä sinä sellaisia mietteitä —?
— En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo, minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin haluni. — Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja onnellisena.
— Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
— Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.
— Melu, sinähän ihan väriset!
— Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! — Hän ponnisti kyyneliä vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: — Morsianta pitää itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.