HELSINGISSÄ.
Mooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan kanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista, mutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut mitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai Mooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja jottei "kodille" tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen kirjastonhoitajan toimesta.
— Näin se leikki alkaa, — sanoi Esa. — Ei muuta kuin pussi selkään ja värvinkii, siin' on leipä kuin särvinkii.
Mooses käveli kiivaasti lattialla, huitoi käsillään ja mutisi ääneen: — Minua tukehuttaa se, mikä nyt on tulossa. Eivät he lakkaa vainoamasta ennenkuin saavat minut maasta pois tai linnaan!
Toiset olivat poistuneet Mooseksen huoneesta ja jättäneet hänet
Veronikan kanssa kahden.
Veronika kiersi kätensä hänen kaulaansa. — Eihän sinun koskaan tarvitse olla yksin. Meidän pyhättömme ulottuu kaikkialle ja sen kirkon huippu on niin korkealla, ettei mikään tässä maailmassa voi meitä siellä häiritä.
He unohtivat maanpaot, vankeudet ja pakkovallat eläen hetkisen toinen toisilleen.
— Minä lähden huomenna takaisin Helsinkiin, — sanoi Mooses illallisella tädille ja Melulle.
— Minä tulen mukaan! — huudahti Melu vilkkaasti.
— Nyt on huonot ajat, — yritti täti estellä.
— Sen kyllä tiedän. Te ette kumpikaan välitä, vaikka paita päältänne menisi, kunhan nuo tehtaan rotat vain elävät. Nyt olemme kauniisti kiikissä, mutta heidän tähtensä minä en ole kotona, en vaikka! Täti saa hankkia rahaa vaikka silmästään. Taikka minä menen lainaamaan.
— Kukahan sinulle uskoisi? — sanoi täti.
— Kun lupaan hankkia itselleni rikkaan miehen, niin uskovat.
— Älä aina hulluttele. Et sinä Helsinkiin pääse, ellet tahdo siellä mitään oppia.
— Tahdonhan minä oppia, nähdä teatterit, käydä konserteissa, tanssiaisissa, tuntee ihmisiä, juoda elämää!
— Sen ohella voit muutakin oppia, sanoi Mooses.
— Voin oppia olemaan nainen, viljelemään kauneutta, pukeutumaan, puhumaan, seurustelemaan, arvostelemaan ja kietomaan sen tulevan mieheni noin, noin sormeni ympärille.
— Miehet vaativat nyt jo vakavampaa, ei se vanha keino tepsi, — sanoi
Mooses.
— Uskokoot sitä narrit. — Melu rallatti täydellä äänellä iloista tanssilaulua, ja toisten täytyi hymyillä.
— Antaa pahan saada, ei pahalle mitään voi, — sanoi täti masentuneena. — Mene Helsinkiin, mene!
Sitten tuli kiista rahoista, ja Melu urkki ja saikin selville tädin viidensadan säästön. Nyt ei häntä pidättänyt mikään. Melu sanoi: — Minä menen!
— Tuleeko se Karénin keppulikinttu kanssa? — Täti ei voinut olla pistelemättä, niin häntä kiukutti.
— Ei Karénin keppulikinttu tule, mutta ylioppilas Rolf Karén tulee.
— No, sellainenhan se on, aina silmät kirnapillaan ja jalat housuissa niinkuin mänttä kirnussa.
— Ei suinkaan täti tahtoisi, että hän hameissa kävisi?
— Kulkee se nyt sellainen hameissa tai housuissa, aina se on kuin lankavyhti.
Mooses tahtoi tehdä lopun kinastelusta.
— Minä soitan siis Alma Borgille, että Melu tulee. Ehkä sinä pääset hänen luokseen asumaan.
— Laita vaan, ettei minun tarvitse ruveta maailmaa parantamaan.
* * * * *
Melu seisoi peilin edessä sovitellen punaista silkkiunikkoa korvallensa kellertävään tukkaan, pehmeisiin hiuspyörylöihin. Hän hymyili ja viehkeili itselleen, katseli hoikkaa, hiukan eteenpäin kumartuvaa vartaloaan peilissä. Tummanvihreä samettipuku liittyi vartaloon tiiviisti kuin patsaan ympärille kiedottu vaate solmittuna povelle. Kellertävä harsopilvi ympäröi hohtavan valkoista, pehmeätä kaulaa kuin keltaiset lehdet neitseellisen koivun runkoa.
Ovelle koputettiin.
— Sisään!
Ora astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän arvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.
— Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän hengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva, kellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta, neitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. — Ora astui puhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.
Melu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja siristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä kohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen ivallisesti nauraen.
— Demooni! — puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.
— Ehkä, olen sen lainannut teiltä. — Melu nauroi.
Komean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta oli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui reessä.
Ylioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat värit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan. Melun tulipunainen unikukka herätti huomiota.
Mooses istui heidän lähellään.
— Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, — kuuli Mooses Oran sanovan.
— Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? — kysyi Melu.
— Täällä rakastetaan tummia värejä; maassa on suru.
— Minä suren punaisella unikukalla. —
— Keinotekoisella. Teille sopisi sitäpaitsi paremmin pihlajanmarjat.
— Hyi, olette runoilija ja kehoitatte koristamaan syötävällä.
— Liian kirpeliä syötäviksi.
Melu kääntyi puoleksi selin Oraan ja puhui Rolfin kanssa.
— Täällä on kuolettavan ikävää. Minä tahtoisin tanssia.
— Hei, sitä ette tarvitse kahdesti pyytää, tunnin päästä vien teitä ensimmäistä valssia, — huudahti Rolf vallattomasti.
Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan sivuhuoneissa.
— Nyt minä hengitän jälleen, — sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa, intohimoisesti Melun korvaan:
Mun vereni syttyy ja sieluni juo,
Juo viinin ja lemmen tulta…
Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen: — Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.
— Teidän rakkautenne ehkä, — sanoi Melu.
— Meidänkö?
— Niin, niin teidän!
Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.
— Eläköön!
— Mikä sitte?
— Te, te ihana neito. Hurraa!
Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja kantoi Melun sylissään portaita ylös.
Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen kasvojensa velton ilmeen.
— Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.
Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin…
— Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.
— Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.
Mihin minä nyt menen?
— Hallimajaan.
— Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.
— Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.
— Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.
— Älä puhu niistä!
— Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos tuodaan — — — ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.
— Minne?
— Saamme nähdä.
Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.
Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.
— Neiti ei ole kotona.
— Niin täällä aina sanotaan, — väitti velkoja, soma, nuori neiti.
Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.
— Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? — sanoi Mooses, kun tapasi Melun kadulla.
— En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.
— Kuinka paljon sinulla niitä on?
— Mistä minä tietäisin?
— Oletko kirjoittanut tädille?
— Kaikkea vielä!
— Minä hankin sinulle rahaa.
— Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?
— Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.
— Minä näännyn ikävään siellä!
— Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle seitsemän sataa.
Melu riensi kevyin askelin kaupungille.
* * * * *
Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki harminsa.
Hallimajassa.
Rakas ystävä!
Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta, suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.
Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä — — — en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!
Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin. Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet, manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.
Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on! Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.
Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki, kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin onnellisten hetkien yksinäisyydessä.
Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.
Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani. Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle, huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta, en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään, ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä, ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.
Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi jälkeen. Tulevaisuus on meidän!
Veronikasi.
Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.