TAISTELUA.
Mooseksen piti mennä jatkamaan lukujansa, mutta Veronika jäi kotiin. Hän kirjoitti Almalle aikovansa ryhtyä työhönsä Hallimajassa. — Täällä on niin huutavaa hätää ja törkeätä kurjuutta, ettei omatuntoni salli minun seurata omia mielitekojani, — kirjoitti hän.
Härmälän täti oli nyt Veronikan hyvä ystävä ja Veronika hänen "sielunsa virkistys", niinkuin Esa sanoi. Vielä kolmaskin oli heidän liitossaan. Se oli Kruunu-Anna.
Kruunu-Anna oli kookas, vanhahko nainen, puhtaassa, lämpöisessä puvussa. Ruskeista silmistä loisti eloisuutta ja leveistä kämmenistä näki, että niillä oli tartuttu kiinni. Järeissä kasvoissa oli älyn ja päättäväisyyden ilme.
— Nyt on Ruhalan Irja raasukin päässyt maahan, — kertoi hän Härmälässä tädille ja Veronikalle. — Se Ruhala, jumalaton, vei lapsen yleiseen, avonaiseen hautaan, jätti sinne eikä antanut vaimonsakaan mennä sunnuntaina papin kanssa sitä siunaamaan. Vieraat ihmiset saivat papille tehdä tiliä, missä Irjan kirstu oli. Onkos tää nyt enää!
— Hän ei usko Jumalaan eikä tahdo teeskennellä, — sanoi Veronika.
— Antaisi sitte vaimonsa mennä eikä estäisi.
— Kiihkeät ihmiset ovat suvaitsemattomia.
— Neitikin vielä puolustelee niitä. Tää lakkokin oli vielä tullakseen; ei saa enää penniä irti mistään noitten raukkojen hoitoon. Onkos niillä kellään säästöjä, vaikka kopeasti sanotaan, ettei työhön. Nälkää, pelkkää nälkää ja alastomuutta. Nuo jumalattomat vielä juovat ja pyllyilevät mäillä ja teillä ja räyhäävät kotonansa, vaikka kuolema seisoisi joka sängyn päässä.
— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomasti.
— On kuollut kolme lasta kurkkumätään, ja tulirokkoa on liikkeellä. Sunnuntaina oli vaan kaksi haudassa, ensi sunnuntaina on kymmenen vähintäin ja seuraavana kaksikymmentä, ellei apua tule jo tänään, huomenna, aivan heti.
— Täytyy saada apua! — huudahti Veronika tuskin malttaen kuulla loppuun. — Sanokaa, mistä nuo taudit niin äkkiä — — —.
— Kysykää sitä. Kun ei ihmisillä ole ton vertaa — Kruunu-Anna mittasi puoli kynttään — lähimmäisen rakkautta. Tehdään niinkuin Karéni teki. Sinne tuli vieras akka lapsi käsivarrella, pyysi suojaa ja apua, ei jaksanut kauemmaksi. Palvelijat kysyivät Karénilta, minne akka oli vietävä. — Heittäkää ulos! — huusi Karéni. Mutta eihän Miina, vanha ihminen, sellaiseen suostunut. Ukko talutti itse vaimon lapsineen mäelle. Se raukka rukoili: — Älkää jumalan tähden, olemmehan me veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa ja edesvastuussa toinen toisistamme. — Siihen se raukka olisi pihaan kuollut kovassa kuumeessa, mutta tallimies otti huoneeseensa ja minä häntä hoidin. Se muijaraasu oli tartuttanut lapsensa. Se kuoli ja kaksi muuta lasta. Manun vaimo kuuluu tänä aamuna sairastuneen.
— Jaa, jaa. — Veronika lähti kotiin kiihoittuneena. — Nyt minun täytyy puhua, en saa, enkä voi enää vaieta! — päätti hän itseksensä.
Tiellä hän tapasi Melun, Rolfin ja Oran, nyökkäsi heille hajamielisesti. Heidän iloinen naurunsa ja vilkas, äänekäs puhelunsa suututti häntä. Hän melkein vihasi heitä tuon huolettomuuden vuoksi. Sydän löi rajusti; oli mahdoton ajatella tyynesti, punnita sanoja, olla viisas ja varovainen.
— Mamma, kuinka pappa jaksaa? — kysyi hän ruokasalissa.
— Hän on ollut virkeämpi entistään. — Äiti huomasi Veronikan levottomuuden ja lisäsi: — Hän tahtoo levätä ehtoopäivän.
Iltapäivän tunnit olivat pitkät, ja Veronika alkoi rakentaa suunnitelmia. Hänellä oli jo sairastupa valmiina, Kruunu-Annan tytär Helmi sen hoitajana ja pappilan Heikki lääkärinä. Lastenhoitajakin oli selvillä. Kutomakoulusta he jo Helyn kanssa olivat päättäneet. Aika unohtui ja ilta oli käsissä, kun suunnitelmat olivat huipussaan. Silloin tuli korkea seinä eteen: — Mitä sanoo pappa?
Isä oli illallisella hilpeällä mielellä, ja se rauhoitti Veronikaa.
— Me olemme ajatelleet nyt laittaa tänne. Helyn kanssa kutomakoulun.
— Se nyt ei olisi hullumpaa, — sanoi Marck. — Mutta se työväen yllyttäminen ja sen kanssa seurusteleminen teidän pitää heittää. Te ette ymmärrä hölynpölyä siitä, kuinka korkeita palkkoja voidaan maksaa. Meidän pölkkypäitä työmiehiä ei voi saada kunnollisiksi ammatissaan.
— Luuleeko pappa, että Suomen kansa on huonolahjaisempaa kuin muut kansat? — Veronika tunsi sydämensä rauhattomaksi.
— Luulen.
— Eiköhän siihen ole syynä se, ettei sen älyä ole viljelty — — —.
— Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä. Suomalainen työmies, olkoon ammatiltaan mikä tahansa, on ammatissaan yhtä typerä viidenkymmenen vanhana kuin oli kolmenkymmenen. Eikö hän sillä ajalla ole ennättänyt viljellä älyään?
— Hän on elänyt sumussa nuo vuodet, ei ole viljellyt älyään, on lapsesta saakka ollut sitä viljelemättä, — huudahti Veronika.
— Sellaisille sumusankareille ei voi maksaa suurempia palkkoja kuin nyt maksetaan.
— Voi, pappa, minä en tosiaan ymmärrä, kuinka suuria palkkoja heille voidaan maksaa, mutta heidän elämästään näen, että heidän pitää saada suurempia palkkoja. Ajatelkaa, pappa, leskeä, joka koko päivän tekee voimiensa takaa työtä, aina huoli mielessä, että työ kelpaisi ja hän saisi pitää paikkansa, niukan tulonsa. Ja tällä työllään hän ei voi ansaita muuta kuin huonon, kurjan asunnon, niukan leivän, räsyiset vaatteet. Hänen lapsensa kuolevat onnettomuuteen, hoidon puutteesta, villiintyvät ja kasvavat roistoiksi. Ja kuitenkin hän on antanut kaikkensa, ihan kaikkensa. Tämä on julmaa ihmisen kohtelemista, se on hänen sielunsa ja ruumiinsa tappamista. Minä en voisi enkä tahtoisi hetkeäkään elää, jos noin tylysti työnnettäisiin ulkopuolelle ihmisyyden rajoja. Jos kaikki eläisimme niin, tai jos olisi todistettu, ettemme voi elää muulla tavalla, silloin vielä voisi mukaantua, mutta nyt ärsyttää häntä ja hänen laisiaan joka askeleella parempi elämä. He ojentavat kätensä sitä tavottamaan, heidän sielunsa janoo sitä. Tyly oikeus nauraa heille pilkallisesti ja katkaisee käden, joka ojentui anastamaan sitä, mikä ei hänelle kuulunut. Sanokaa, pappa, eikö tämä ole orjuutta, julminta orjuutta!
— Sinusta on tullut oivallinen maailmanparantaja!
— Voi pappa kulta, etkö sinä usko? Uskotko kun kerron, että tämä leski on sinun työssäsi, ja minä olen sulkenut hänen palaneen lapsensa silmät ja nähnyt hänen poikansa, joka uhkasi puukolla tappaa itsensä ja siskonsa, jos äiti vielä kytkisi hänet päiväkaudeksi heidän kanssaan huoneeseen?
— Työnjohtaja on taas, kuulen ma, vastoin kieltoa ottanut sellaisen naisen työhön, jolla on lapsia.
— Mitä, ellei tätä naista olisi otettu työhön? Sehän on siunattu asia, että hän saa työtä, voi elättää perhettään. Kerronpa vielä kuinka käy, kun ei heille anneta työtä. Tänne on tullut kulkurinainen lapsi käsivarrella, uupunut sairaana Karénin tallimiehen asuntoon, tuonut kurkkumädän, johon kolme lasta on kuollut. Sunnuntaiksi, sanoo Kruunu-Anna, voi kuolleita olla kymmenen, seuraavaksi kaksikymmentä, ellei apua pian saada, aivan heti. Tulirokko on tullut kaiketi samalla tavalla ja leviää kuin kulovalkea.
— Sinulle on uskoteltu — — —.
— Ei, ei, pappa, mene itse katsomaan ja kuulemaan, ota selvä heidän elämästään!
— Sinä olet tosiaankin vaatelias, ikäänkuin en minä tietäisi — — Et puhuisi näin, ellet olisi nainen!
Veronika kalpeni, nousi pöydästä ja heitti päätään.
— Miksi pappa aina puhuu naisesta halveksivalla paatoksella ja alentavalla ritarillisuudella. Ellen olisi nainen, en voisi tuntea niinkuin nyt tunnen, en uskaltaisi sanoa, mitä nyt sanon. Sinä et koskaan jalallasi astu heidän asuntoonsa, näet heissä vaan koneita, välikappaleita. He kuolevat nytkin tauteihinsa. Sinun oma tyttäresi puhuu heidän puolestansa, mutta ei, hän on vaan nainen, hänkin ala-arvoinen! Kuka on se korkea olento, mikä se absoluuttinen oikeus ja järki, johon pitää vedota, jotta sitä kuultaisiin, ymmärrettäisiin ja uskottaisiin?
— Veronika, varo sanojasi, ja muista, kelle puhut! — huusi Marck tulistuneena.
— Minä muistan sen liiankin hyvin ja itken heidän ja sinun vuoksesi.
He kuolevat nälkään ja tauteihin; etkö sinä näe, etkö sinä usko!
— Riittää —! — Marck heitti tuolin kolisten paikoilleen. Äiti torjui käsillään Veronikan sanoja.
— Ole vaiti, sinä onneton, etkö näe, että tapat hänet, — huusi hän osottaen miestään. Veronika nosti itkuiset silmänsä ja katsoi isänsä harmaita kurttuisia kasvoja.
— Oi, pappa, pappa, Jumalan tähden, anna minulle anteeksi! Teenkö sinulle kipeää? — Hän nyyhki isänsä rinnalla kuin tuskaansa nääntyvä lapsi. Isä silitteli hänen päätään ja kasvoilla muuttui ilme lempeäksi, ja hätäisellä äänellä hän lohdutteli:
— Älä itke, tyttöseni, sinä olet raju ja tulinen kuin minäkin. Katsotaan, katsotaan. Älä itke. Minä en jaksa nähdä kyyneleitä. No, no, älä vaan itke!
Myrsky oli asettunut ja ukonpilvet lauenneet, mutta uhkaava synkkyys painosti yhä.
* * * * *
Aamulla herätessä palasi illallinen kiista elävänä mieleen ja ahdistava tunto siitä, ettei ehkä mitään ollut voitettu.
— Enkö voi mitään, en mitään? — hän kysyi itseltään. — Minä menen itse heitä hoitamaan, tänä päivänä menen, ellei pappa anna heille lääkäriä ja hoitajia. — Hän oli juuri pukeutunut, kun äiti tuli huoneeseen.
— Pappa kutsuu sinua.
— Heti tulen, mamma!
— Oletko nyt tyytyväinen? Olen saanut aikaan osittaisen sovinnon työväen kanssa. Toiset alkavat työn entisillä ehdoilla, toiset pysyvät vaatimuksissaan. Sinä saat mielesi mukaan järjestää sairaitten hoitamisen. Olen puhunut heille siitäkin. Tuolla konttorihuoneessa odottavat miehet sinua, — sanoi Marck.
— Minuako?
— Niin, niin. Nyt saat tahtosi. Minä annan sinulle vapaat kädet.
— Jumalan kiitos! Sinä olet aina suuremmoinen, pappa. — Veronika hypähti ja syleili isäänsä rajusti.
— Ole varovainen, tyttöseni, varovainen, varovainen! — Ne sanat kaikuivat Veronikan korvissa, kun hän jätti isänsä ja meni valkean salin poikki, sitte isänsä huoneen läpi konttorihuoneustoon, missä miehet odottivat.
Samat kulmikkaat, luisevat kasvot ja ahnaat silmät, jotka olivat piirittäneet hänet Härmälän edessä, ympäröivät häntä nytkin. Kysyvinä ja outoina he siinä seisoivat, toiset pilkallisesti hymyillen, toiset epäilevästi mutisten.
— Mitä sairashuonetta me täällä tarvitsemme! Ei rutto rupee eikä tauti tartu…
— Niin, patruuna uskoo, että sairaus menee pois sairashuoneilla. Me nyt tuota…
— Ei ne sellaiset auta, emmekä me anna lapsiamme niihin rääkättäviksi.
Veronikan valoinen mieli ei vieläkään tajunnut, että vastustettiin hänen kiihkeästi toivomaansa parannusta.
— Niin, neiti, me emme huoli sairashuoneesta! — huusi eräs mies, joka näki Veronikan hämmästyksen. Nyt vasta Veronika heräsi, tajusi koko vaaran.
— Oletteko kuulleet, kuinka Karénin tallimiehen lapset saivat kurkkumädän ja kuolivat?
— Olemme.
— Ettekö vieläkään usko, että tauti tarttuu?
— He, he, ei!
— Ensi sunnuntaina on haudassa ainakin kymmenen lasta ja seuraavana kaksikymmentä. Ne ovat teidän omia lapsianne!
— Kuolevat ne sairaalassakin.
— Kuolevat, ehkä parantuvat, mutta he eivät siellä levitä tautia toisiin.
Miehet katsoivat toisiinsa.
— Kun tietäisi, mikä siinä myrkyssä tarttuu?
Veronika mietti — Tahdotteko tietää sen?
— Kyllähän se olisi tiedettävä.
— Ensi sunnuntaiksi toimitetaan siitä selonteko. Ehkä sopii työväen talolla?
— Sopiihan se.
— Mutta sairashuone?
— Maksaako se mitään.
— Tehtailija, isäni, maksaa kaikki.
— Ottaako neiti sen sitte hommakseen?
— Otan, mutta määrätkää tekin joku joukostanne.
— Sehän se Härmälän maisteri lienee paras apulainen.
— Niin, ja Kruunu-Anna on niissä askareissa kulkenut.
Miehet lähenivät ovea ja pujahtivat ulos toinen toisensa jälkeen.
— No? — sanoi isä, kun Veronika tuli takaisin.
— Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, kuin minä luulin.
* * * * *
Hallimajan isäntä luovutti pienen kesävieraitten huvilan rannalta sairastuvaksi, ja sen laittoivat kuntoon Veronika ja Hely, pitivät ompelutalkoita, taivuttivat vastahakoiset vaimot kahvilla ja vehnäsillä. Näin saatiin pian kaikki vaaralliset sairaat hoitoon. Manun vaimo yksin jäi kotiin, sillä Manu oli uhannut tappaa sen, joka uskaltaisi tulla häntä hakemaan.
Manda oli taas päässyt "kodin" lattioita pesemään ja siitä hänen suunsa venyi kaikkein leveimpään hymyyn. Hän oli heti Jooseppinsa unohtanut ja säälistä rakastunut Pitkään. Pitkä oli uskollinen kuin kulta sekä rakkaudessa että poliisin toimessa, vaikkei häntä kukaan totellut eikä kavahtanut.
— Mitenkä Manda viihtyy sairaalan lattioilla? kysyi Veronika
Kruunu-Annalta Härmälässä.
— Kyllähän sen hevosenpuolikkaan kelpaa. On se ollut koko lailla siistikin, mutta eilen sitä vanha perisynti riivasi. Olin juuri laittanut sille lautasen ja veitset pöytään, mutta niitäkös se käytti, kuori perunat sormillaan, heitteli kuoret nurkkaan, roiski samaa tietä sillin päät ja hännät. Satuin juuri tulemaan keittiöön, kun Manda oikein nautti vapaasta aterioimisestaan. — Mitäs Manda nyt? — Ei nyt pidä suuttua, kyllähän ne korjaan. — Osasi hevosenpuolikas hävetä.
Veronika nauroi makeasti, ja Kruunu-Anna yltyi kertomaan. — Näkisipä neiti niitten sairaitten puhtautta. Hanna, joka otettiin sinne kuolevan Vanninsa kanssa, voivottelee: — Voi, voi mitäs täällä saa muuta kun pelkkää kylmää ja laihaa ilmaa ja sitä tyhjää puhtautta. Siunakkoon, kun sisälmyksiäni hiukasee. Ei taila enää olla sylen tippaakaan suussani. — Samassa se hylky lossahutti lattialle aika syljen. — Voi, voi, olihan siellä. Mistä se nyt sinne?
— Mistä nyt saamme Vannille arkun? Ruhalan emäntä ei ole Irjan kuoleman jälkeen kyennyt työhön, — sanoi Veronika.
— Pannaan Homperi tekemään, — ehdotti Melu.
— Kai niitä puita aina saa, mutta kuka ne säälii ja koristaa?
— Kaikille näille vielä koristettaisiin! — huudahti Melu.
— Tahtoisitko itseäsi haudattavan kuin koiraa? sanoi täti.
— Hoo, en minä olekaan Hannan Vanni!
* * * * *
Kevättalvi mateli hiljaa ja uhkaavana Hallimajassa. Hökkeleissä istui lutoposkinen puute pöydän takana, tuijotti isää ja äitiä verisillä silmillään ja säästeli viimeisiä paloja lapsille nälkäisen ärtyisällä tuskalla.
Marck oli ottanut tehtaaseen vierasta työväkeä ja tyytymättömät lakkolaiset vainosivat heitä, pieksivät toisinaan pimeän aikana, heittelivät kivillä ja estivät työhön menemästä. Vainon alaiset vetosivat isäntäänsä, ja Marck tuotti poliiseja läheisestä kaupungista järjestystä valvomaan.
Ruhala, joka oli sahuri, ja lämmittäjä Onni Hannula sekä väliaikaisesti rakennustöissä ollut Manu olivat tyytymättömien kiivaimpia yllyttäjiä. Työväen salaiset, suljetut kokoukset tähtäsivät nyt kaikki Marckia, ja miesten viha kyti poliisien tuottamisesta ja sivullisen väen käyttämisestä.
Joka päivä kävi Veronika Kruunu-Annalla antamassa rahaa ja uusia määräyksiä.
— Kävin tänään Ruhalassa, — sanoi Anna. — Se emäntä rukka on ihan kuin sekaisin siitä, ettei mennyt Irjaa saattamaan, tuijottaa aina vaan kirstuihin ja sanoo näkevänsä Irjan niissä ja Irja kutsuu häntä aina saattamaan.
— Hänen pitäisi päästä kotoa pois lepäämään. Minne me hänet veisimme?
— Vaikka tulisi tänne minun luokseni.
Veronika meni kutomakoululta Helyn kanssa Ruhalan emäntää katsomaan. Siellä oli siivotonta ja köyhää, niinkuin on nääntyneen vaimon kodissa. Itse hän makasi vuoteessa ja lapset leikkivät törkyisellä laattialla. Ruhala istui uunin vieressä perunoita paistaen. Kruunu-Anna tuli heti tyttöjen jäljestä, ja yhdessä he tahtoivat taivuttaa Ruhalaa lähettämään emäntänsä Annan luo.
— Nyt minä vien tämän teidän emännän meille lepäämään, — sanoi
Kruunu-Anna.
Ruhala hymähti kylmästi ja katsoi vieraisiin tiukasti.
— Ei ole ennenkään oltu säätyläisten armoilla.
Kruunu-Annan silmät iskivät tulta, ja järeät kasvot värähtivät. — Tiedättekös, Ruhala, missä minä tänä aamuna olin. Olin Manun vaimovainaata hoivaamassa. Täytyihän sen maailman hylyn lopultakin tulla minua hakemaan. Ja millaista siellä oli? Voi, ei luulisi ihmismajassa — — —. Ovi piti jättää auki en voinut muuten, olla, ja olenhan minä sentään tottunut jos johonkin. Se muijaparka vasta oli laiha. Luut kelluivat koossa kuin lankaan pujotettuina, ja nahka oli kuin homehtunut vanha vaate. Pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä se raukka makasi. Voi, voi, että ihmisen, jolla on sielu, pitää sillä tavalla loppuman, kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Ja niin hyvä ihminen!
— Mitä Manu sanoi? — kysyi Hely.
— Manu? Manu pelkää ruumista, hongottaa pitkin maailmaa. Vai saisi siltä sanaa suusta, kun pahat työt häntä itseään lyövät. Ja sen nyt jokainen Hallimajassa tietää, että Manu piinasi vaimonsa kuoliaaksi ja ajoi hyvät ihmiset pois hänen luotaan. — Kruunu-Anna katsoi tiukasti Ruhalaan.
— Missä Manun lapset ovat? — kysyi Ruhalan vaimo raukeasti.
— Aikojahan minä ne vein Mäki-Maijalle salaa Manulta, eikä se hylky uskaltanut…
— Kyllä meiän Anna saa levätä kotona! — sanoi Ruhala painavasti, nousten seisaalleen. Hän oli kookas, roteva mies, kasvot neliömäiset kuin kirveellä veistetyt ja poskista hiukan ontoiksi lohkaistut ja silmät tuimat.
Tulijat nousivat lähteäkseen, ja Ruhalan katse iski Veronikaan.
— Minä olen huomannut, että patruunan neidillä on täällä Hallimajassa yhtä ja toista hommaa, mutta sen minä sanon, ettei tämä vanha yhteiskuntarämä paikaten parane!
— Väsynyt, väsynyt! — valitti emäntä sängyssä. Ruhala hiukan värähti, mutta ilkkuva katkeruus ei silmästä sammunut.
Veronika hymähti. — Olisimme ihmisinä tahtoneet auttaa ihmistä, emme säätyläisinä.
— Kukahan niistä Ruhalan kielloista välittää! Emäntä tulee ja sillä hyvä. — Kruunu-Anna auttoi emäntää istumaan.
Ruhala astui uhkaavasti pari askelta, mutta hänen vaimonsa sekava, hurjistunut katse ja kimakka huuto pidätti hänet.
— Irja! Irja! Muista!
Ruhala vaipui istumaan pää käsien nojassa muurin viereen. Perunat pannussa käristyivät ja huoneessa hajusi ellottava rasva.
Veronika ja Hely poistuivat alakuloisina ja Kruunu-Anna vei sairaan luokseen.
* * * * *
Emäntä parani hyvin hitaasti, ja Kruunu-Anna alkoi kyllästyä.
— Voi, hyvä neiti, niin tämä auttaminen on kuin seulalla vettä kantaisi. Heidän kotinsa ovat niin siivottomat ja tautia, tautia…
— Minä tiedän, — huudahti Veronika. — Me paperoimme ja maalaamme joka mökin!
— Saisimme paperoida joka vuosi, — murahti Kruunu-Anna.
— Entäs sitte?
— Neiti puhuu leikkiä.
— En ollenkaan. Aloitetaan heti. Tämä on niin perin turhaa, mutta me voimme sen tehdä. Ilmaa, valoa ja vettä heidän pitäisi saada! Se, se jotakin olisi!
— Jumala teitä siunatkoon. Aletaan vaan. Kyllä minun vanha raatoni kestää.
— Ettehän te voi maalariksi ruveta.
— Eikös neiti tiedä, että minulla on toinenkin arvonimi paitsi
Kruunu-Anna. Sanovat minua "akkamaalariksi". Katsokaa tätä asuntoani.
Itse olen joka sormenlevyn maalannut.
Veronika katsoi ympärilleen. Lattia kiilsi lujassa, ruskeassa värissä. Pöydän, rahien, tuolien ja akkunain puna oli nähnyt monet vuodet ja syöpynyt puun sisään. Tiilestä tehty muuri oli vedetty kellertävällä öljy värillä. Huoneessa oli Kruunu-Annan oma puhtauden ja järjestyksen leima, järeä, mutta turvallinen ja lämmin. — Täällä viihtyy aina hyvin, ei raaskisi mennä pois. Tuo on varmaan teidän aateliskilpenne, — sanoi Veronika osottaen kultakruunua nurkkahyllyllä.
— Onhan se, mitä on. Tällaista ei enää näe. — Anna silitteli metallipapereilla koristettua kruunua, joka helisi ja välkkyi monenmoisissa väreissä. — Tämä on minun muorilleni tehty. Äitini ja minä olemme sama kruunu päässä vihityt. Minä olen sitä lainannut ennen muinoin morsiamille ja siitähän ne sen nimen ovat antaneet. — Kruunu pantiin kunniapaikalleen nurkkahyllylle.