IV
Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla, itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
— Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän astuessaan Ollin luo saliin.
— Hm, taitaa olla.
Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.
— Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä. — Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!
— Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.
— Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.
— Vaikka kuuhun, kunhan vain pääsisi täältä korvesta jonnekin. Minua kyllästyttää surkeasti. Kuulehan, meidän pitää lähteä yhdessä jonnekin, ennenkuin menen kotiin.
— Minä en voi, kuului Ollin lyhyt ja varma vastaus.
— Sinä et tahdo.
Olli käännähti äkkiä kuullessaan Saiman äkäisen, sähähtävän äänen.
— Saima! Meillä on nyt kaikkein kiirein aika ja minun täytyy olla työssä.
— Rengin töissä.
— Rengitkin niitä tekevät ja minä myös.
— Sinun ei tarvitse, voit tehdä parempaa työtä.
— Saima, sinä olet viisas tyttö, et ajattele, mitä nyt sanot.
Syntyi pitkä äänettömyys. Olli seisoi neuvottomana ovellaan, siirtyi pöytänsä luo, jossa oli suuri pino tilikirjoja. Pian kuului kynän yhtäjaksoista rapinaa. Saiman mustissa silmissä välähti ja pää nousi ylpeästi.
— Hyvää yötä, huomenna minä lähden kotiin. Nähtävästi sinä et minua kaipaa.
Olli hyppäsi hänen luokseen, otti rajusti syliinsä ja kuiskasi: —
Saima, sinä et saa rikkoa väliämme, kuuletko, minä en luovu sinusta!
Saima tunsi voimattomuutensa lujassa sylissä, sulki silmänsä ja sanoi hiljaa: — Minä menen enkä palaa!
— Katso minua silmiin, Saima!
Ääni oli niin käskevä, rukoileva ja vaativa, että Saima avasi silmänsä.
He seisoivat liikkumattomina aivan lähetysten, silmä silmässä. Saima katsoi uhmaten, pieni väreily luomissa. Raudanharmaa katse vastassa ei värähtänyt. Hiljaa painui tumma pää miehen povelle.
— Sinä tulet, kun koti on valmis!
— Tulen.
— Et pakosta, minä en vaadi, en pyydä, vaan omasta ehdostasi, et voi muuta. Sinä olet ihminen ja sinä rakastat vain minua, olet antanut elämäsi minulle. Ei ole ero enää meidän omassa vallassamme. Minä en voi erota sinusta paitsi —
— Paitsi?
— Paitsi särkemällä elämäni.
— Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka —
— Sano kaikki!
— Minä teen sinut onnettomaksi.
— Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.
Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin pimeys lapsia.