V
— Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa — tämä on vastaus siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen — kuulehan: "Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee, noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää. Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?
— Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.
— Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi nauraen, puoleksi kukertaen.
— Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?
— Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat, kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.
— No, olisi sitten jo ottanut!
— Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.
— Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.
— Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.
— Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.
— Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä tästä ymmärtäisit, vanhapiika!
Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin. Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli tummanpunaiseksi.
— Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, — vedä itsesi tukasta ylös.
Saima nauroi ja heittäytyi polvilleen lattialle vanhan ystävänsä eteen.
— Älä ole vihoissasi, olethan ainoani, auta minua!
— Lapsi parka, et ymmärrä, kuinka rikas olet, kun sinulla on ihminen, ymmärrätkö? Ihminen. Sehän on elämän suurin onni. Mene Ollisi luo ja ole tyytyväinen.
— Korpeenko? En voi.
— Tyhjää puhetta, kun ihminen rakastaa, niin hän voi vaikka vuoria siirtää.
— Eikö se ole tyhjää puhetta?
— Jos ihminen on heikko ja kehno, silloinhan se on vain puhetta, sanoi Vanha Viisas väsyneesti.
— Oletko sinä koskaan rakastanut?
— Olen, — kuului hiljainen vastaus.
— Siirsitkö vuoria?
— En.
— Olitko heikko?
— Luulin olevani vahva ja möin esikoisuuteni herneherkkuun.
— Uhrasitko sinä rakkautesi?
— Minä tuomitsin itseni elävänä haudattavaksi.
— Sinä olet merkillinen ihminen, Vanha Viisas. Kuule, puhu minulle suoraan, pyysi Saima kiihkeästi.
Vanha Viisas vilkaisi häneen ja sanoi:
— Tahtoisin nyt sanoa sinulle: et ymmärrä, mutta ehkä opit jotakin minun kohtalostani.
— Juuri sen vuoksi tahdon tietää…
— Minä rakastin; mies oli köyhä maalaispappi. Minun pääni oli täynnä maailmaa mullistavia ajatuksia, olin mielestäni liian hyvä metsänkorpeen menemään. Naisvapautus, itsenäisyys, rahanansio, ehkä kunnianhimo, minulla oli monta epäjumalaa.
— Entä sitten?
— Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.
— Entä sitten?
— Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen huoneeseensa.
En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.
— Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.
— Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.
Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.
— Minusta ei tule soittajaa, sanoi hän masentuneena ystävälleen. —
En voi kuvitella eläväni, tahdon elää! Tiedätkö, mitä nyt teen?
— Vaikea arvata, millä hangen harjulla pyry kulloinkin lunta pöläyttää.
— Vuokraan asunnon, oikein kauniilla paikalla. Sieltä ei saa puuttua mitään nykyaikaisesta mukavuudesta. Sen pitää olla kuin satulinna.
— Entä sitten?
— Sitten kutsun Ollin.
— Toisin sanoin, aiot pitää häitä.
— Häitä, kulunut sana. Tahdon näyttää Ollille maailman ihanuutta, ja hänen täytyy laskeutua polvilleen ja palvella sitä. Saatpa nähdä!
— Sinunhan piti odottaa eikä kutsua.
— Minä menehdyn!
— Etkö pelkää joutuvasi Kulanpäähän?
— Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin, jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin —!
— Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta, Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.
— Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. — Sinäkin asetut hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!
Vanha Viisas heilutti sormeaan: — Saima, Saima, varo ettei sinusta tule satusi syöjätär — silloin —!
— Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.