VI
Olli kulta!
En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen, kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen. Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja saamattomia.
Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina. Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet, tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat armaita ihmisiä.
Kaikki on valmista, kun tulet — nyt varmaankin sären sinun taivaasi — mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi on minun tahtoni. Tule!
Saimasi.
Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:
Lauantaina kuuden junassa.
Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan, päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma. Ellei olisi — —! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.
Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.
Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä…
Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.
Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee korkeammalle kuin linnut lentävät.
Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen, ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan, tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin väentungoksesta.
He saivat hevosen.
— Todellisuus on toista kuin kuvittelu, sanoi Saima. — Minä pelkäsin koko tätä vihkimishommaa, mutta sinä olet kuin vuori, niin varma tuki ja nyt on hyvä olla.
Olli vain hymyili ja katseli häntä.
Papilla oli pieni, soma sali. Hän itse nuori, miellyttävä mies, puhui politiikasta ja kirjallisuudesta ja liitti vihkimisen aivan luonnollisesti keskustelun jatkoksi.
Nuoret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, kun "sanasankari" kätteli heitä onnitellen.
Todistajina olivat pastorin rouva ja käly.
Olli oli hajamielinen ja Saima kuuli hänen äänessään väreilyä.
— Tuskinpa kukaan noista kävelijöistä aavistaa, että olemme vasta vihitty pari, sanoi hän kotimatkalla Saimalle.
— Ei Vanha Viisaskaan tiedä, että meidät vihittiin tänä iltana, kuiskasi Saima.
— Olemme siis kahden maailmassa.
— Olemme.
— Pappia ja hänen naisiaan ei lasketa.
— Ei. Ethän sanonut äidille.
— En.
— Sinä olet hyvä.
Käden puristus ja hiljaisuus.
He nousivat ylös laajoja portaita ja Saima sanoi: — Katsohan tätä valaistusta, kuultavaa se on. Eikö tämä ole hauska porras?
— On komea kerrassaan, mutisi Olli hajamielisenä.
— Tässä me asumme! Astuhan sisään. Täällä olemme kotona ja kahden.
Ollin kädet vapisivat ja huulet väreilivät, kun hän tarttui Saiman päähän sitä hellästi silitellen, ja heidän katseensa yhtyivät pitkään kysymykseen: miksi niin kauan erossa? Samassa lämmin tunne läikähti heissä — omistamisen riemu…
— Kuule, Saima, missä me nyt oikein olemme?
— Meren rannalla.
— Niinpä kyllä, mutta — —?
— Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?
— Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!
— Elätkö sinä merestäkin?
— Elän kylläkin.
— Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän, siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti, kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti oli mennyt. — Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.
— Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.
— Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.
— Imartelija!
— Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi
Olli vakavana.
— Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia, enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin. Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää —!
— Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se, unohda!
Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia vastaan.
— Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.
— Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin kanssa etkä minun?
— Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.
— Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.
Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.
— Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.
Melkein unohdin sadun.
— Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi, vaikka surumielisyys piili silmissä, — kun sinä lakkaat filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.
— Katsos tänne! huusi Saima. — Nyt minä loihdin. Soitan tätä kelloa… Kuuletko ratinaa?
— Kuulen.
— Sanotaan nyt: herkullinen illallisateria! ja avataan tämä kaappi. Kas, eikö ole, puhui Saima ja lateli ruokia pöydälle, joka ennestään oli katettu.
— Tämäkö nyt on sitä uusinta mukavuutta. Ihan meitä varten, ei tarvitse vieraita silmiä, saa olla kahden maailmassa.
— Maljasi!
— Sano nyt kerrankin, kenen tämä kaikki on. Ravintola — arvaili
Olli.
— Hyi, eihän toki.
— Jonkun kotiko?
— Meidän kotimme.
Olli punastui ja silmissä välähti. Syntyi hiljaisuus.
— Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?
— Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.
Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle, kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät puoleksi ummessa.
Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.
— Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja seisoi ovella.
— Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa, niin — —
— Säästä korviani!
Molemmat nauroivat.
— Tiedätkö, mitä nyt teemme?
— Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.
— Tietysti, sinä nautintojen orja, entä sitten?
— Sitten minä tahtoisin suullisen raitista ilmaa.
— Mennään ajelemaan oikein vaunuilla.
— Kehtaatko sinä minua näytellä?
— Tulehan tänne ison peilin eteen, anna kätesi kainalooni. Sano, emmekö ole kaunis pari? Sinun sininen pukusi on kuin Pariisista tuotu. Olen tässä kummeksinut, kuinka maalaisräätäli on voinut luoda tuollaisen ihmeen.
— Miksi sen pitäisi olla maalaisräätälin tekemä?
— Ethän sinä rakasta kaupunkilaisuutta.
— Rakastathan sinä kaikkea somaa ja hienoa, sanoi Olli nauraen.
— Ajattele, jos me vähä vähältä muuttuisimme samanlaisiksi, samaa tahtoviksi.
— Niinhän vanhojen aviopuolisoiden käy. He tulevat toistensa näköisiksi, sanoi Olli hypistellen vaaleita viiksiään.
— Sinä saisit pitkän, mustan tukan ja silmäsi kävisivät kekäleiksi ja minä viikset, leveät hartiat ja punaisen niskan ja — —
— Olisi sinussa silloin sylin täydeltä.
— Hu, huu, kömpelö olet.
Saima hääräsi punasissaan keittäen hienolla spriikeittiöllään kahvia ja Olli seurasi häntä katseillaan.
— Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.
— Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.
— Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.
— Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti — —
— Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa. Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu — —
Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan.
Siellä oli ajuri.
Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.
— Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun kanssasi, nauroi Saima. — Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin silloin kun olemme samaa mieltä.
— Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko viikoksi tänne?
— Tietysti.
Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin pois.
Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys, ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.
Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.
Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa, seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja — taisi olla italialainen laulu — mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen, josta ei voinut erehtyä.
Haa, — sähisi Olli itsekseen —, ehkä tuo oli kaikki komeadiantin temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli, ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen, painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.
Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.
— Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.
Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty päivällisille.
— Me lähdemme kuitenkin.
Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.
— Kuinka sinä voit tuolla tavalla — —? Saima katsoi miestänsä ja sanat tarttuivat kurkkuun.
Ollin silmissä paloi viha: — Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.
Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.
— Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri syntyi ruokasalissa?
— No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.
— He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.
— Ja mitä te luulette —?
— Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.
— Niin on, entä sitten?
— Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä. — Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi karille siinä suuressa sydämessä. — Saima, sinä et saa salata mitään, emme koskaan anna anteeksi… Hän olisi rupattanut kauankin, mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.
— Me olemme naimisissa.
— Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin linnun siivet.
— Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä saliin.
— Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.
— Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se somaa, kutsuvieraat karkaisivat.
— Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?
— Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme sisään. Anna käsivartesi.
Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.
He tulivat aikaiseen illalla kotiin.
— Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.
— Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret arpajaiset ja minun pitää tanssia.
— Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja katsoi pitkään epäillen silmiin.
— Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, — yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. — Olli, kulta, sinä olet sairas, silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.
— Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa?
— Minä en ymmärrä, päästä käteni!
Olli heitti hänen kätensä ja murisi:
— Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?
— Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla seurallani.
— Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin valmis kuristamaan sinut ja itseni.
Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.
— Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa leikkiä ja minä — hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt tuijottaen häneen — minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen. Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska seuraihminen.
— Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!
— Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.
— Sinä olet julma! huusi Olli. — Se mies on onneton eikä ajattele muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!
Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni oli käheä.
— Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit, ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!
— Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet ovat leikkiä, pilkkaa!
Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.
— Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!
Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.
— Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä, kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi. Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska. Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä, kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita sinun tahtosi!
Olli läheni häntä.
— Saima kulta…
— Anna olla, sanoi Saima tylysti. — Satu on lopussa, nyt alkaa tosi elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.
— Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. — Ääni oli entisen tyynen ja varman Ollin.
Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.
— Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".
— En milloinkaan! — Olli löi kädellään hiljaa pöytään.
— Senkö verran sinulle merkitsen?
Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. — Ha, ha, ha, sinä olet sadun peikko!
Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: — ei milloinkaan, ei milloinkaan, — riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan — kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa milloinkaan!
Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.
— Saima kulta, rauhotu, Saima!
Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.
— Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.
— Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.
Hän oli tahdoton.