HARMAA NAINEN.
Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta. Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on, en ole milloinkaan tavannut.
Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi toivomuksia.
Ystävälläni ei ole lasta.
Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.
Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy vanhaksi ja taas ostetaan uutta.
— Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä, etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini. Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? —
— Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa. —
— Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään, nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan sen, jos voin. —
— Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta, kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut päähäsi. —
— Taikka koko olentooni, — sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.
Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne olivat.
Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.
— Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, — sanoi hän, istuttuaan pöytäni ääreen. — Kun tulin aamulla ostoksilta, astui eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi: — auttakaa, hyvä rouva! — ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä missään.
— Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden johdattajaa, sillä muuten — —
— Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan. Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.
— Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa, ha, ha, — nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa ammolleen.
— Miksi te häntä hupsuksi sanotte? — kysyin minä suuttuneena. Akan röyhkeä muoto äköitti minua.
— No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi. — Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. — Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle. —
Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja väännellen käsiään tuskassa.
— Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on piiskannut lapsen kuoliaaksi! — sanoi hän osoittaen ovella seisovaa akkaa, joka oli seurannut minua. — Katsokaa tätä veristä selkää! — sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi. Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli niinkuin lapsi.
Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.
Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän näiden edessä.
— Onko teillä koulu? — kysyin minä emännältä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:
— Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! —
— Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? — Hän ei nytkään välittänyt kysymyksestäni.
— Mari oli minun tyttöni, — jupisi hän, ikäänkuin minä olisin väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa, että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta samassa Sero kääntyi minuun päin.
— Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo kuolemaan? —
— Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai pidentää kenenkään elämää, — sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän näytti epäilevän.
— Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja toivonut sitä kaikesta sydämestään? —
Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.
— Katsokaas nyt! — huudahti hän hurjalla katkeruudella. — Ettehän tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan! —
Minua hämmästytti tämä johtopäätös.
— Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. —
— Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä, jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi, niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois, etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut, tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin. Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua — — luulkoot mitä tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy aina elää vankina! —
— Vankina, — se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.
— Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? — kysyin minä uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa, vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:
— Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia, sillä paha ajatus on jo rikos. —
— Mitä tuoleja teillä on täällä? — kysyin.
— Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos olisin ystävällinen kaikille lapsille, — sanoi hän salaperäisesti hymyillen. — Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —
Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida: — Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —
— Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? — sanoin ystävälleni.
— Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat lapset!
Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan tuomituista pienokaisista.