PELIÄ.
Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko maan teollisuuden valtimo.
Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.
Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan huippuunsa.
Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät. Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa tarvitsivat.
Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.
Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa, mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua lepoaan vanhuuden päivinä.
Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia — tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.
Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes pysähtyivät tyttären ovelle.
Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa kristallilippaaseen.
— Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun kanssani? —
— Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta, paljon huolta! —
— Kuinka niin isä? — Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.
— Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä, pelkkää peliä! — Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.
* * * * *
Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti toiminimen ja piteli suuria rahasummia.
Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.
— Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! — sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.
— Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! — huudettiin hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.
— Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään tähän peliin? — kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen sivuhuoneeseen.
— Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. —
— Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, — sanoi taas nuori kauppias.
— Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle kyljelleen, — nauroi vanha pankinjohtaja.
— Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois
ja kuka sen mulle takaisin tois? —
— rallatteli apteekkari.
— Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! —
— Joudu, joudu, ota varas kii,
hällä on minun sydämenii. —
— Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden tikin vetää. —
— Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, — huudahti uuden tehtaan kirjanpitäjä. — Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle hiukan asiaa, ennenkuin menen, — sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan liiketoveri tukkiasioissa.
Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan. Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.
Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.
— Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos tarkastamaan kassaa, — sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. — Minun pitää nyt mennä. —
Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina, julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.
Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän päästä verhottuun akkunaan.
Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt hän äkkiä nosti verhon.
Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen, haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos raittiiseen säähän.
Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan rohkeilla iskuillaan.
— Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, — puhui Kangas asuintoverilleen.
— Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa? Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen määrääjiä. —
— Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin minun taipumukseni vaativat. —
— Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli rautaa, on muuttunut ruosteeksi? —
— Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa! Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen, kudon verkkoja, kiedon ja vedän… Olkoon se ruostumista! Minä tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. —
— Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan, että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! —
Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten
Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.
— Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää nyt vaivaa? — Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. — No, kyllä minä…! — sanoi hän purren hammastansa. — Kyllä he kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.
Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.
— Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.
Kaiketi sinulla on summa saatavissa? —
Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei jäänyt toverilta huomaamatta.
— Se on suuri summa, — sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan, — eikä minulla taida olla…
— Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin, ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla, kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät saha-osakkeensa. —
— No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. — Hämäläinen puki hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. — Tuossa on pakka silkkaa rahaa, — sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Niillä on kuitenkin kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa. —
— Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. —
— Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan hyvällä kaupalla virolaisilta, — sanoi Hämäläinen.
— Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö ole? —
— Kaihan se sitä on. —
— Ja siellä se raakattiin, ei idä, — tiesi Juho Kangas pistäen rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.
— Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa. Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs veit. Helkkarin sukkela temppu! — Hämäläinen nauroi herttaisesti.
— Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan, vanha kettu! —
— Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen harmissaan.
Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.
— Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet hankkia todisteita viljan itävyydestä? — Kankaan silmät välähtivät koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.
— Kyllähän ne hämeenlinnalaiset…
— Niin, anna heidän todistaa, — riensi Juho Kangas lisäämään.
— Mutta, jos sinä luulet —?
— No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle, ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi takista koko juttu hänelle, — sanoi Kangas kevyesti viitaten kädellään.
— Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! — intti Hämäläinen, mutta hänen vastustuksensa oli vaan näennäinen.
— Aijothan sinäkin ne myydä! — tokaisi Kangas.
— Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten…
— Ja saisit runsaasti takkiisi! —
— Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että…
— Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta kuullut. —
— Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta laivassa, — huokasi Hämäläinen helpotuksella.
— Tietysti en voinut olla näkemässä. —
— No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en tarjoa, jos olisi jotain jutkua… tahdon selkäni vapaaksi, — sanoi Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.
Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.
Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia vyyhtiään kesäksi.
Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli päättynyt.
— Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? — Juho toivoi nyt asian raukeamista.
— Eihän tuota peruakaan voine, — luuli Hämäläinen.
— Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä rettelöitäkin. —
— Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat taakseni jääneet perään huutelematta, — saneli mies.
— Kauppa on siis valmis? —
— Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen. Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä —
— Kylläpä te opereeraatte! — puristi Juho Kangas hampaittensa välistä.
* * * * *
Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat ajatukset ja lunta.
Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.
Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi, selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?
— Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, — kuiskattiin. — Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. —
Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.
Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.
Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.
Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja heidänkin piti saada nauttia vapautta.
Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies, jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta. Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia' työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka tuskin osasi nimeään kirjoittaa.
— Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema, — sanoi hän moittiville.
Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja 'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.
— Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen kasööri Kangas. —
— Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea…
Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.
Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.
Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.
— Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, — sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut, olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.
Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä; ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.
— Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. —
Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.
Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.
Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden perillä taivaan ovet.
— Kuuleppas, Kanerva, — sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. — Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. —
— Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. —
— Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy pois. —
— Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. —
Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut omistajalleen. — Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan, terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana. —
Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.
Pikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.
— Joko te pian lähdette? —
— Ylihuomenna. —
— Minulla on teille jotakin annettavaa. — Juho katsoi häneen kysyen.
— Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.
Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.
— Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. —
Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.
— Nämä olen minä pelissä voittanut, — sanoi hän Kanervalle. — Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan elämääni. —