VIII
Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.
— Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.
— Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.
— Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.
— Onko teillä pääkonttorin määräys?
— Meillä on kansan määräys.
— Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis teitä poistumaan.
— Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.
— Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.
— Mutta nyt on kaikkialla lakko.
— On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat kaikki olla työssä.
Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun, joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan. Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.
— Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty väkivaltaa.
Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi heihin tuimasti ja astui ovelle:
— Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun ja palasi pankkiin.
Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.
Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.
Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.
— Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.
— Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että sietäisi kerran omatkin…!
Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle, mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui valittajien puolelle.
Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.
— Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten — meneekö se kuitenkin protestiin?
Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:
— Ei mene, nyt on kaikki lakossa — kyllä vekselinne pysyy koreasti täällä.
— Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer ivallisesti.
— Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt tullut loppu!
Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa lainlaatimisintoa.
Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan, astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:
— Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!
Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.
Mies kiivastui ja huusi:
— Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!
— Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. — Herra pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on ainoa oikea keino ratkaista asia!
— Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.
Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen, mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:
— Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä lakosta?
— Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.
— Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.
Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.
Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.
Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.
— Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.
— Herra pankinjohtaja.
Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan poistunut pihan kautta.
Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta katseli heitä hetkisen.
Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja elinvoimia murtavaa vihaa.
Pouta poistui nyökäten Virvalle.
Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.
Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.
Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana, ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.
Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa hermostuneisuuttaan.
Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi, selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen, jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja irrottanut…?
Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta, kunnia, rakkaus…!
Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä, katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos — oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin, luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti vapautti hänet raskaista mietteistä. — He leikkivät kuin suuret lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi? Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!