IX
Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.
He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain käytävään estäen pääsyn.
— Mitä tämä tietää? kysyi Allas.
— Pääsy kielletty!
— Onko herra pankinjohtaja siellä?
— Se on hänen asiansa!
— Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!
— Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi mies.
— Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?
— Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.
— Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
Virva.
— Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. —
Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.
— Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva läheten vahtia ovella. — Oletteko mennyt kansalliskaartiin?
Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.
Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan liikepaikkaan.
— Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi alakuloisena.
— Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. — Tulkaa, nyt emme nähtävästi voi täällä mitään.
Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.
— Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen käsissä pelosta tutisivat.
Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?
— Minne sinä menet? kysyi Airi.
— Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.
— Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.
— Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.
He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.
— Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää…
— Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi, sanoi Virva.
— Aseita on heilläkin.
— He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.
— He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, — ja me olemme aasia, ellemme tee samoin.
— Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen — lapsellista, hymähti Allas.
Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei kuitenkaan kahvia väkevämpää.
Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.
Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa, jota kuitenkin vastustettiin.
Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin: — etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä pakko…
— Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. — Tällaisena aikana on kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se sovi, että hän kenties koko yön on…! Me emme voi sitä sietää!
— Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla…
Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.
Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.
Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne voisi muuttua…
Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa kasvoilla ja huudahti:
— Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?
— Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.
Virva nauroi.
— Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin olisit…
Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:
— Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä vaikka — sinua, kun en edemmäksi ulotu.
— Iske, anna sähkövirran vieriä.
— Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.
Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.
Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat puristaessaan niitä.
Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden sanattomaksi.
— Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.
— En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. — Olen kuin tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen niin neuvoton.
Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.
Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.
Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.
Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä ja vihasta vapisevana.
— Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!
Eräs punanauhainen vastasi: — Volverit esiin, herrat porvarit, katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun hyödyksemme saisimme!
— Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.
— Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.
— Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi joku.
Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.
— Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku tuli ja kertoi:
— He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.
Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan loitommaksi.
— Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.
— Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. — Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Eläköön kansa!
Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.
Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä — niin hän oli kaikkein silmissä muuttunut.
— Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.
— Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.
— Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!
— Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.
— Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se on lippuun painettuna.
— Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.
— Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?
— Naa, huusivat miehet, — ase kädessä uhmaa vaikka pirua!
— Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.
— Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. — Vapaus ja riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.
— Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?
— Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan voittaneensa aikaa. — Vapaus on järjestystä, yhteiselämän viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä suinkaan villi kasvi.
— Jaaritusta.
— Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.
— Ja tapella, keskeytti taas joku.
— Hiljaa! kuului vastaväite.
— Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen — loukkaamatta muiden etuja!
— Sepä monimutkaista.
— Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.
— Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.
— Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa, poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.
— Tuo on niin oppinutta!
— Hiljaa, huudettiin taas.
— Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää. Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!
Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen. Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta tungoksesta.
— Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla! lausui joku hiljaisuuden syntyessä.
— Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, — vapaus käsittää myöskin veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta, selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa ääriviivoja.
— Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä ja kaikki aseenkantaminen — yksityisen tai valtioiden — on yhteiskunnallinen rikos.
Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen kauneuden?
Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä. Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.
Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!
Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa. Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien suojassa.
Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.
— Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan odottaa niin kauan, sanoi Pouta.
Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
Poudalle.
— Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.
Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.
— Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän madaltaen äänensä.
— Luonnollisesti, näkemiin!
— Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.
Poudan muoto synkkeni uudestaan.