X
Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista syntyi miesten kesken.
— Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.
— Niin, mutta mikä? huudahti Airi. — Suutari Taavetti on tosiaan niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen, jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.
— Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen kai poliisilta.
Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.
— Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?
— En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.
— Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, — kun ne puhuu, että sielt' pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.
— No, sun vai, väkisinkö?
— Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia…
— Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
Maijan sanatulvan.
— Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.
— Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on — no, kuinka sen nyt selittäisin — Taavetti on sairas — tullut noin — hiukan sekapääksi — ehkei nyt sentään hulluksi…!
— Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?
— Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.
— Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. — Maija kiirehti Iitaa hakemaan.
— Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. — Luuletko, sinä veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.
— Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä lähellä.
— Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?
— Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.
He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään. Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan portaita ylös.
— Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.
He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen, mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.
— Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi hänelle päästyään lähelle.
— Ei, en mie uskalla — hullut on — hulluja! Iitan kimakka ääni kuului kauas.
— Vai siekös peuhaat?
— Seis! huusi Taavetti, — minulla on ase!
— Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?
— Kansalliskaartilainen.
— Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun…!
— Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.
— Kyl mie sin vahrin!
— Ole, ole, minulla on ase!
Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
— Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! — Iita läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. — Parantaisit ensin oman kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
— Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä sysien.
Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: — Toss' on, vahri sitte noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
— Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. — Vai jo vai sie rukoilet. Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!
Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se, joka on saanut pääkomennon sodassa: — Ota lapset syliisi!
Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden kummallekin käsivarrelleen.
— Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No, aletaan mennä jo!
Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista hävinnyt.
Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle huutaen isäänsä avaamaan.
Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: — No, veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset keksivät taaskin ruveta meluamaan.
Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.
— Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä, kohta päivällisaika, lähdetään vain.
— Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.
— Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa salkussa, loput kassaholvissa.
He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.
Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.
— Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?
— En ole sattunut…
— Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.
— Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.
— Vai jo, vai, häi tiketillä…
— Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan…?
— No, minnekkäs sitte…!
— Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?
— Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä oikein voinut pidättää itkuaan.
— Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.
— No, sit niin tasajaon limonaatia.
Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti: — Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se kuitenkin omalla tavallaan.
— Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.
— Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli — että pysy tuossa!
— Vai loruja, yritti Taavetti.
— Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.
— Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.
— Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.
— Mitäs — eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. — Saiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.
— Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen pimittää, varotti Iita.
— Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija itkemään. — Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie olen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!
Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:
— Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!
— No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. — Mökkirähjä ja suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja voissa sen piankin hitkaisisin!
Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.
— Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.
Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja sylkäisi.
— Älä tuossa roiski! huusi Iita, — juo kahvia ja syö rievää, niin tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.
Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata, maidonsekaista lientä:
— Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.
— Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö lutoontuu, pisteli Iita.
— Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa ryypätessään.
Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput liehumassa.
Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan. Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.