XI
Kotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä tuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä mielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista hekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään kuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.
— Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän torin sivulla astuttaessa. — Ja muutenkin, eihän tämä taida niin erittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun sitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, — mutta ei se pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki sammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?
— Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai kuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja haudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää elää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.
He olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin kauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä, jonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin rakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta. Kaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin luomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu taiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen värien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.
— Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.
— Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon astuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet eivät ole pääasiana.
— Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta päästyään.
Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.
— Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.
— Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää hämmästystään.
— Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka kuinka kauan, sanoi Airi. — Setä Valtari ja minä…
— Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. — Se on valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?
Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.
— Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla juhlallisesti: — Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!
Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.
— Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.
— Minusta tuntuu, sanoi Virva — että nyt on oltu suoria ja rehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän se ilveilyltä taitaa tuntuakin.
— Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta vaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.
— Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä, sanoi Auer ivallisesti hymyillen.
— Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.
— Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen kääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.
— Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi huviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen, nielaistessaan ruokaryypyn. — Saamme olla kiitollisia, että meille on suotu keskisäädyn siedettävät osat.
— Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään mielenkiintoisia, sanoi Virva.
Valtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: — Onhan niitä kylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja rikollisuutta, jos se on intressanttia.
— Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. — Eikä mikään estä meitä taputtamasta heille käsiämme.
— Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.
— Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti Allas tasottaa. — Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa pelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan vieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja tulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa yläpuolella pilviä.
— Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. — Pelko on hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.
— Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää katsetta. — Taikka oikeastaan hävittämishalu — nykyinen sotalaitos.
— Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin ajatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin tehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta kuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin luomaan kykenee, sanoi Allas.
— Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.
— Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun heidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti Valtari leikiksi.
— Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa ylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi — tuskin, sanoi Auer.
— Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi pikkuvanhasti.
— Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.
— Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan, huomautti Virva, — miten silloin on tehtävä?
— Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. — Kirjotetaan vekseleitä, luvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit vääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla ijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää —
— Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on tehtävä? kysyi Valtari.
— Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, — kansa kirjottaa itse vekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain raaimmaksi.
Hänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen halveksuminen kidutti häntä.
— Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa vekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin huomattavalla uhalla.
— Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden ihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.
— Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään ruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?
— Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.
— Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis vain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä sanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen vastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat vekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki, sillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa fantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina päivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin luotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja — tyrmä.
Pankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta eikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä tämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää mieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin silmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua levittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi pyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.
— Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä eteenpäin kulkua? kysyi Virva.
— Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi, sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.
— Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.
— Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.
— Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.
— Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.
Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.
— Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.
Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana. Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa. Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai jyskytti hillittömästi. — Naisella sanotaan olevan hieno vaisto erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.
Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska? Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa… Hän hymyili omia mietteitään. — Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin — ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen tietään — olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu — en muuta mitään!
Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski äänettömästi tuolin selkään. — Eikö mitään?
Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.
Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot liekit.
— Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. — Anna leimahtaa, muuten palat sisällisesti.
— Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla turvassa.
— Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.
Virva nauroi hermostuneesti.
— Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla vääriä vekseleitä.
— Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa. Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle, vain askel viivan ylitse — et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.
— Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.
— Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.
— Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin — kuin —
Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki
kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?
— Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. — Minä vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta piiristäni poikkeavaa?
— Astuisit yli viivan…! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi hiljaa.
— Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.
— Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin, mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.
— Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle rohkeimmankin. Ehken uskalla — ehkä uskallan. Ritarillisuus ja velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi, Aksel!
— Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät, sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.
— Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä, eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta, olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on — toiveet voivat tehdä ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin — ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä teenkin sen — mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!
— Minä… Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas neuvottomana. — Ehkä olen loukannut sinua — tietämättäni.
— Sinäkö — et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä olet pohjaltasi perin sivistynyt!
— Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.
— En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.
— Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.
— Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi peruukiksi.
— Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja ja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti katsellen Virvaa.
— Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. — Sinulla näyttää olevan erinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta toivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin halukas.
— Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.
— Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!
— Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?
— Minäkö, en, minä en ole mitään.
— Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli
Airi intoillen.
— Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua isketään, sanoi Virva.
— Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.
— Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. — Hänen ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. — En kuitenkaan tiedä, mitä on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.
— Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.
— Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista, sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan marraskuun iltaan läpi akkunan.
Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja alistuva hellyys.
Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla. Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.
— Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.
— Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.