IX.
— Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! — sanoi Uuras eräänä sunnuntai-iltana Anjalle.
He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.
— Ethän sinä paljon kesästä piittaa, — sanoi Anja.
— Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi, aina ovat tiellä.
— Annas tänne! — sanoi Anja veitikkamaisesti.
— Tuossa on, jos mielesi tekee!
Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: — Kili, kili, kassis! — kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että tyttö tuskasta huusi.
— Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, — sanoi Anja viimein taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.
— Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun tyttöni.
— Muistatko sinä sen? — kuiskasi Anja punastuen.
— Kun on aikaa — — nyt minulla on aikaa.
— Sanovat, että olet tullut häijyksi.
— Vai sanovat. Entä sinä?
— En ole kanssasi puhunut.
— Sinä olet vielä lapsi!
— Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.
— Mistä tiedät, mikä minä olen?
— Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.
Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma ja huulet punaiset ja silmät — — Hiljalleen uskalsi nuori mies nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.
Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn, huumaavaan unhotukseen…
— Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, — sanoi Anja heleästi kuin uutena ihmisenä.
Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon toivottiin.
Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin tointuva sairas suloisessa levossa — muutamia viikkoja syksypuoleen, — kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen työnjohtajan.
Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään. Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin jännittävä seikkailu. Uuras lähti — ei, hän ei vain lähtenyt, vaan rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.
Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina lukujensa ohella piirustustöitä.
Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin. Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa. Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä lopulta ollenkaan.
Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt aikaa.
— — Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, — oli hän sanonut Anjalle, — en velvollisuudesta enkä kiireessä. — —
Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.
Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.