VIII.
Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.
— Näätkös tuota rakoa katossa? — kysyi eräs isäntä toiselta.
— Kai, kai, — nyökkäsi toinen.
— Siitä sataa sisään.
— Kai, kai.
— Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.
— Kai, kai, — nyökkäsi toinen.
— Sieltä sataa Kristukseen!
— Oo, peijakas! — innostui mies.
— Tulee kalliiksi seurakunnalle. — Toinen nyökkäsi. — Kuuluu olevan paha laittaa.
— Ja paha sikseenkin jättää, — jaksoi harvasanainen toveri lisätä.
— No, se Lehvin seppämestarin poika…
— Niin, se niin Uuras…
— Kuuluu olevan koko peijakas.
— Poikanen se vielä on.
— Äläpäs, johan se on kuin täys mies.
— Oletkos nähnyt?
— No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.
— Kai, kai, — tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli "kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.
— Jopas jotakin, — vohki Lehvin seppä pojalleen, — kun tekivät sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!
— Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, — sanoi Uuras näyttäen olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli jotakin erikoista mielessä.
Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta mukavuudesta.
Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli", niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.
Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.
— Sekös tässä aina nirkun narkun, — sanoi hän ukoille, jotka olivat työssä mukana. — Nyt mennään ostamaan konjakkia!
Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti. Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.
— Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois vaan, — sanoi mestari.
Miehet hiukan arkailivat.
— Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä…! — esteli vanha kivimies.
— Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän laitaan.
Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään sattunut mukana olemaan.
— Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja konjakilla pikarit täytettämän, kippis! — puhui seppä. — Se poika peijasi puolellensa suuremman osan — kippis! — omaani nyt juon — kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän tienoilla toista — kippis! — Ja kun minä juon, niin juon minä ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!
Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly, kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.
Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.
Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.
Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua, lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen, ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja, ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs, jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita. Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.
Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä, paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas, ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli nuorukaisesta isku iskulta mies.
Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?
Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu, kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.
Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.
Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.
— Risti, tule siis minunkin tuekseni! — jupisi hän hymyillen, mutta nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen tukevaksi.
Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin heläjämistä ja näki — poikansa ilmassa huimaavan korkealla torninhuipun kyljessä.
Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.
— Senkin naakka! — mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:
— Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!
— Jokos, vai eikös konjakista?
— Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!
— Eikös vatsaan se mene?
— Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.
— Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!
— Vai juomisesta — — vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!
— Voi sinuas, voi!
— Mene — me — mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja maan välillä!
— Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja juonut, niin pysyn jaloillani.
— Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?
— Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!
— Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana, ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole — —
— Ethän vaan itke?
— I-i-itken! — hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.
Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.
— Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! — torui hän kylvettäessään. — On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki. Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!
Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa, kun hän oli kirkonkylässä hummannut.
Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.
— No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.
— Olkaa vaiti siitä asiasta! — tiuskaisi Uuras. — No, no, voinhan olla vaitikin, — myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat kotiin.
Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.
Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.
— Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt — —
— No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? — sanoi Ulla-emäntä.
— He, mikäs muu kuin — piru!
Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.