VII.
Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.
Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana hanuria soitellen.
Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään, syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta, joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja paitahihasillaan.
Uuras riisui heti takkinsa — palttoota hänellä ei ollut — ja kietoi sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen takaisin ylleen.
— Tulet uudestaan sairaaksi, — sanoi hän.
— Entä äiti sitten?
— Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut, — ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti, että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.
Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa purkamaan.
Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman ovensa ja vieraat hiipivät sisään.
— Älä herätä Anjaa! — kuiskasi Ulla-emäntä. — Isä kotona on humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä yösydämen? — puhui hän hiljaa.
— Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin — ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä — niin, sattuuhan sitä.
Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.
Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä. Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen työntouhussa kukin.
Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi, astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:
— Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.
Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä syödäkään.
Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:
— Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.
Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois, jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän sammuttamiseksi.
Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.
— Puehan yllesi! — sanoi isä ja hymyili.
Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin. Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi mestari:
— Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä siihen kiinni.
Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.
— Mikä rakennus se on?
— Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran…
— Lepolasta saa hevosen! — sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.
Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie olivat jälleen vanhoja tuttuja.
Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi parhaita herkkujaan.
Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.