XI.
Oli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti odottanut saadakseen selvyyttä — — miten ja mistä? Sellainen epätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään eikä kuitenkaan mitään.
Väki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia määräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.
— Talo nousee nopeasti, — sanoi hän.
— Se on tarkoituskin, — vastasi Uuras.
— Te olette hyvin nopea mies.
— Kuinka niin? — kysyi Uuras.
— Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa teidän tähtenne.
Uuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen ajatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu kalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu hänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria nauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.
— Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi. Nuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole kuunnellut pettymättä.
— En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, — sanoi
Uuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.
— Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken sanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena Heerman on hyvin harjaantunut kiemailija.
Uuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin hän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin päästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli kuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään täyskäännöksen.
Hänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti matkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan väistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin metsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä täällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti tuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla kuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen kumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa. Tarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.
Voisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?
Ne hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin, olivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset tuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä eivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa sitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä arvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä heille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä tyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena unohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo olemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin oli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja vanhempien kautta niin perin läheinen.
Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.
Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.
Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.
— Siunattu poika, milloin sinä tulit? — huudahti hän ylen onnellisena.
— Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat tyytyväisyydestä ja terveydestä.
— Te kai voitte kaikki hyvin? — huomautti Uuras.
— Jumalan kiitos, — sanoi äiti. — Entä isä?
— Niinkuin ennenkin.
— Pieni ryyppymatka joskus?
— Vai joskus! — venytti äiti.
— Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, — pilaili Uuras.
— Vai — — kestäisipä sitä surra!
— Entä Anja? — kysyi Uuras samaan äänilajiin.
— Häi, joudat mennä katsomaan.
— Voin senkin tehdä, — myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.
Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä hänen mielestään oli tärkeätä tietää.
— Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa taloa, — sanoi ukko leikillään.
— Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.
— Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja nykäise, — sanoi isä.
Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.
Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu matalien portaiden eteen.
Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen hän kävi vierasta vastaan.
— Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! — sanoi hän tervehtien, kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.
Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas, avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.
Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma tyttönen.
Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.
— Kylläpä olet kasvanut, — sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin olisi pitänyt sanoa: — Rakas sisko!
— Minä menen hakemaan maidon, — sanoi Henriika. — Laita sinä kahvi sillä aikaa.
Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja, kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.
— Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, — sanoi Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden ripsien varjostamana. — Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään Anjan hymyilevän.
— Sinäkin olet kasvanut, — sanoi Anja viimein.
— Olenkohan? — myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä sohvalla istuessaan.
— Ja muuttunut aivan toiseksi, — lisäsi Anja.
— Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt, mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?
Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:
— Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!
— Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu parhaaksi kieltää luotto!
— En minä ole enää lapsi! — sanoi Anja.
Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone, naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.
— Anja!
— Uuras!
Käsi kädessä ja poski vasten poskea.
— Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.
Uuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.
— Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.
Anja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
— Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä nähdä, mitä tahansa, älä itke!
— En, — sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään, mutta samassa hän jo nyyhkytti. — Minä olen niin kauan sinua odottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet täällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!
— Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!
— Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin — — niin suloista! — sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.
Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi niille suutelon, jota ne janosivat.
Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.
Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton antaumus.
— Tämä on kuin unta, kaunista unta, — sanoi Uuras. — Olen varmaan joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.
— Olet tietysti, kun kotona olit.
— Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!
— Etkä sinä niinkuin nyt.
— Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?
— Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, — sanoi Anja nauraen. —
Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!
Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:
— Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!
Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.
— Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne, voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! — lisäsi hän huoaten.
— Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän — — sanoi Anja.
Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.
Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta, kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.
— Hyvästi! — sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon, silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. — Hyvästi, sydämeeni koskee niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja iäisen autuuteni!
— Sinähän puhut kuin romaani! — sanoi Uuras piloillaan.
— Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria puhunkin! — vastasi Anja.
— Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! — sanoi Uuras ja puristi tytön vielä kerran rajusti syliinsä.