XII.
Uuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja saavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut eivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut naisseuraa.
Useat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä rakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka silmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan työtavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri Hilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa mies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.
— Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on valmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen — ei taida saada luottoa.
Hänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt kaikki.
— Niin kai, niin kai, — myönsi Hilli silitellen tuuheaa leukapartaansa.
Hän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt ensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä "putkassa", että he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta kun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi, ja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä kaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä osalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä rakennustarpeiden konttorin.
Näin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka ei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä asianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.
Kun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa vastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli taas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut Leena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin Uuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen tuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet selvänäköiseksi niissä asioissa.
Kun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän
Forsilta jyrkän kiellon.
— Ei tällä kertaa, — sanoi Fors.
— Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? — arveli Hilli.
— Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee. Hän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö kaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa yrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan halukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, — sanoi pormestari päättävästi.
Hilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin terävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään hinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.
Kun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen varovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.
— Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan patruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran saatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.
Uuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana kieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi todella noudattaa kehoitusta — eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt — niin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna heikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana vaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.
Levollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana päivänä pyrki Leena-rouvan puheille.
Oli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin, ja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret painostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras ei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli kylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot tuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena omien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut parhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei hän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.
Uuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona, ja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet selitellen punastuneena: — Rouva sattui juuri tulemaan — — oli ollut kotona, vaikken tiennyt.
Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.
Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti seisaalle notkeana ja virkistyneenä:
— Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona. Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä ja — ikäviä, niin äärettömän ikäviä! — Ei, mutta istukaa. — Hän nauroi heleästi. — Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne pöydän ääreen, kas näin!
Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään, jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.
— Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei — — mitä minä tahdoinkaan sanoa — oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin, nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon, paljon muuta hyvää.
— Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.
— Ette milloinkaan. Noo! — sanoi Leena-rouva venyttäen kuin kehoittaakseen.
— Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.
— Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.
— Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan patruunaa takuuseen rakennusurakassa, — sanoi Uuras yhä vakavampana, koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.
— Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni — hän ei ole kaupungissa, asuu kaukana täältä — hoitaa ne väkensä avulla.
Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren miehen ojennettuun käteen.
— Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä — Forsilta?
— Olen, — sanoi Uuras.
— Entä — — mitä he sanovat?
— Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa — —
— Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä kynin.
Hän nauroi taaskin.
— Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa…
— Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja katsoi vieraaseensa suurin silmin.
— Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne on nyt minun asiani.
— Kuinka se on ymmärrettävä? — kysyi Uuras.
— Sanokaamme, että tulette — esimerkiksi huomenna, illalla, sanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme hauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.
Uuras painui jälleen paikalleen.
— Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette vähääkään.
— Miksi en olisi?
— Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.
— Kävin vanhempiani tervehtimässä.
— He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti keski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.
— Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, — sanoi Uuras tuttavallisemmin.
— Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?
— Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä — tottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.
— Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan niin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat tietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä, että ymmärrän panna sellaiselle arvoa.
— Kiitos! — sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja vakuuttavat sanat lämmittivät.
— Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa kaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan tavata jonkun uuden oikean ihmisen, — puhui Leena-rouva.
Uuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja "sireenistä" ja nousi pian lähteäkseen.
Samassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden syyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen, unohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.
— Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?
— Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, — vastasi
Uuras.
— Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?
— Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan — —
— Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni suunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.
— Saanko tietää, mikä?
— Että luotatte minuun rajattomasti. — Asioissako?
— Niin, ja ystävyydessä.
— Uskallanko — ymmärränkö oikein?
— Jos teille sanotaan minusta jotakin — mitä tahansa, älkää uskoko!
— Sen luulen voivani luvata!
— Kiitos, herra Uuras!
He olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen käsivarteen sanoen:
— Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!
Hän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen nurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja kuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla edellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä vartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui huokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta, lumousta ja elämisen suloisuutta.
Leena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille huoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja palkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä kuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja erittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan runsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan mielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika luiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.
— Jääkää päivälliselle, — pyysi Leena-rouva. — Kotonahan teillä on vain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.
Uuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä, eikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan. He söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset vieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin vapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.
— Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta. Lintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin jälkeenpäin samaan tyyliin, — selitti Leena.
Uurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt yhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen paikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien säilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen hyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti sopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.
Kaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti ammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan tavoitella itselleenkin kaikkea tätä.
— Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, — sanoi Leena.
— Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.
— Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei koskaan puhu mitään, — nauroi Leena.
— Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, — sanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.
— Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että huoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle, vaan palvelijoilleni.
He joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.
— Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.
— Naiskoti, — lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.
— Niin, luonnollisesti, — myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.
— No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, — sanoi Uuras suoralla tavallaan.
— Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.
— Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.
— Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.
— Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.
— Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea mies.
Uuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui piirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä emännälleen.
— Kiitän tästä päivästä, — sanoi hän hyvästellen, eikä Leena uskaltanut häntä pidättää.
— Huomenna kello kuusi, — sanoi hän saattaessaan eteiseen.
Uuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan sanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin turmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat muuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa senkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.
Seuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla kalpeana ja hermostuneena.
Leena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta, kuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi kiusoitella.
— Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.
— Teille se ei ole vaikeata, — sanoi Uuras samealla äänellä.
— Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.
— Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, — ja Uuraan otsalle nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.
Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen hellästi:
— Onko se teille niin suuren suuri asia?
— Sekö urakka? Ei suinkaan! — huudahti Uuras voimatta peittää mielenkuohuaan.
— Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.
He katsoivat toisiinsa.
— Fors on suostunut, — sanoi Leena muuttuneella äänellä.
Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat, tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.
— Rakas, rakas, — sopersi Leena, — etkö sinä ole tuntenut, kuinka sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata minun oli pysyä tyynenä seurassasi?
Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen kuiskauksensa:
— Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten. Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni ja omistaakseni sinut täydellisesti.
Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.
Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.
— Sinä olet kaunis, — sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti
Leenaa lumoissaan.
Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen lumousta vastaan:
"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"
Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa käskyä.
Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.