XIII.
Niinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos maailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään, siellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin. Uuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä anastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla itsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle varmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa, ja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää viehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.
Leena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei vielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli hänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä oli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.
Iltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla, niiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa. Nuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen pakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta Uuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään, eikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän ennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen sylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen taakse.
— Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme Kotkan kartanossa, — sanoi Uuras eräänä iltana. — Sinä olet se neiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.
— Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin miellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa katsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni. Kuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö — oliko hän jonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.
— Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa.
Isä oli häneltä jo silloin kuollut.
— Missä hän nyt on?
— Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen hänen kättään.
— Näkemiin!
— Näkemiin, rakas, — sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.
Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden olemassaolon.
He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin lemmenlaulua.
Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja taistelu alkoi.
— Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, — sanoi hän Leenalle likistäen hänen kättään.
— Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!
Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.
— Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!
— Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän…!
— Miksi sitten kysyt?
— Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se on vain sinun tiedossasi!
Leena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa oli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja täydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi Leenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin sitoi.