XIX.
Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.
Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.
Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.
Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita, niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.
Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä vaadittaessa.
Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella. Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi. Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.
Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä, joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.
Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön, josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna. Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.
Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.
Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden tunteen.
Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa, niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen ylivoimaiseksi.
Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään pyrinnöistä parempaan.
Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa, että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!" mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.
Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt, niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän myönsi todellakin olevansa väsynyt.
He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne kuiskaten Eliisalle:
— Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!