XVIII.
Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet, ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja, ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä vahvistunut.
— Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, — sanoi Uuras. — Oletteko ylioppilas? — kysyi hän Murtolalta.
— En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, — selitti nuori mies.
Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.
— Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
— Kassa onkin aivan tyhjä, — sanoi Eliisa.
— Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut jalassani ja ne aivan ehjät, — puhui Uuras nauraen.
— Onhan tämä talokin omanne, — huomautti nuori tyttö.
— Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
— Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
— Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi, siihen sanot?
— Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri omaisuus.
— Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt, olisin nyt yli korvieni velassa, — selitti Uuras nuorelle konttoriapulaiselleen.
Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.
— Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian hyvää työtä — —
— Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.
— Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.
— Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän. Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, — puhui Uuras tekeytyen huolettomaksi.
Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.
— Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että sinäkin tulisit mukaan juhlaan, — sanoi hän ja läheni miestään hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. — Aion pitää tänä iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.
— Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna — —
— No, mitä huomenna?
— Lauletaan kai! — sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan työhuoneeseensa.
— Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin tyhjää.
— Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä minuun ja lamauttaa kaikki voimani! — Hän astui kiivaasti lattialla koetellen käsivarsiaan. — Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
— Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä — —
— Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
— En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
— Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
— Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi väkinäisesti.
— Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte hermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet, ettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!
— Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun olemme riippuvaisia!
— Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! — ja Uuras huitoi kuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.
— Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, — sanoi Leena.
— Taikka erota tykkänään! — sanoi Uuras kääntyen äkkiä kantapäillään.
— Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten menetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä — unohda harmit. Tänään minä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.
— Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!
— Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi! Katsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En ole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin kömpelöä. Hyvää yötä, — sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.
Uuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua tuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.
— Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, — sanoi hän laskien paperit pöydälle.
Uuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen lattialla peukalot liivien hihanrei'issä.
— Palkanmaksu — niin on, ja ehkä he lopettavat työn! — sanoi hän katsoen Eliisaan. — He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä, varsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?
— Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.
— Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä — — meikäläisiä varten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja turhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee vararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!
Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.
— Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?
— Kyllä te osaatte, mestari!
— Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää sanoa: "mestari"?
— Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, — vastasi Eliisa hymyillen.
— Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.
— Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo, kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.
— Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.
— Kuvittelen kaikenlaista, — sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset — —
— Niin, ne ajatukset! — huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä ääreen.
— Eipä mitään, — sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, — se on niin lapsellista!
— Kerro sentään.
— Jos olisin vanha, taikka — taikka rikas, menisin erämaahan!
— Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?
— Rakentaisin kodin!
Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen leukaansa sanoen:
— Etkö sinä ole koskaan rakastanut?
— En, — sanoi Eliisa arasti punastuen.
Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä ja astui lattialla kädet selän takana.
— Sinä sanoit: erämaahan — — totta tosiaan — — erämaahan! — Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. — Minä tahtoisin myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä, ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin tuhkaa tuuleen!
— Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, — sanoi Eliisa.
Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:
— Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia. Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut monta komeata taloa.
— Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.
— Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset. Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä: telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä. — Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. — Ja kuitenkin on kaikki käynyt liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy minulta — —
Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten kyynärpäätään pöytään.
— Niin, mitä minun piti sanoa — — ei ole mitään, mihin itse olisin tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.
He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:
— Se sinun erämaasi miellyttää minua!
— Se nyt oli vain sellainen haave.
— Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? — tiukkasi Uuras aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.
— Uskon, ihan varmasti uskon! — huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden sytyttämänä.
— Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?
— En tiedä ketään, joka tahtoisi.
— Minäkin tahtoisin!
— Tekö, ettehän te voi!
Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: — Minä voin mitä tahdon, etkö sinä usko, etkö luota minuun? —
— Uskon, — sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.
— Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, — sanoi Uuras ja laski kätensä Eliisan hartioille, — työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me kaksi voisimme viljellä erämaata!
Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.
— Minua peloittaa, — sanoi Eliisa.
— Peloittaa, mikä?
— En voi sanoa!
Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:
— Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys — — ne ovat aatteita. Ole varuillasi!
— En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte, tuntuu siltä, kuin ne olisivat — —
— Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?
— Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.
— Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai olenkin tällainen töherrys! — ja Uuras nauroi katkerasti.
— Te olette merkillinen mies!
— Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa pitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.
— Minäkin olen yksin.
— Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?
— Minä tanssin väliin yksin.
— Minkä vuoksi yksin?
— Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.
— Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet köyhä, ei sinua myöskään tavoitella.
— Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.
— Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! — Uuras otti hänen kätensä kuin piloillaan. — Niin, lapsukainen, silmissäsi on suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi syvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman köyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!
— Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta. Kaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään saada ymmärtämään — kaipaan erämaahan!
Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.
— Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani, lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?
— Ne ovat minussa. Hyvää yötä! — ja Eliisa aikoi poistua.
— Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.
— Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä onnelliseksi ja rikkaaksi.
— Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!
Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.
— Ei, ei, se on vaarallista! — huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.
— Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ, johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna minulle sanasi, silloin voin kaikki!
— En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!
Eliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili ilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.
Hetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti sen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin syventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.
Oli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.
— Terveisiä juhlasta! — sanoi hän läheten Uurasta. — Näin täältä valoa ja tulin sanomaan hyvää yötä.
— Hyvää yötä! — murahti Uuras liikahtamatta.
Leena laski kätensä hänen olalleen.
— Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!
Uuras kääntyi äkkiä häneen päin.
— Leena!
— Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi. Oo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo päivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen kiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin. Hyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!
Leena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.