XVII.
Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta esikaupungista oli vain muisto jäljellä.
Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin. Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut. Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla, teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin oloissa olisi käynyt päinsä.
Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa aviopuolisoiden välillä.
Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi, vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa", kuten hän sanoi.
Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua, vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle otti.
— Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, — sanoi Leena. — Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!
— Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! — sanoi ukki.
— Kuinka niin? — ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.
— Täällä on niin hiivatin suurellista.
— Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani. Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni anastaa.
— Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä — siinä saa olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.
— Ainahan ne rettelöivät.
— Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä tällaista komeutta ja elämän makeutta.
— Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?
— Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin rupeaisi.
Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:
— Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!
— Mistä, Uuraastako?
— Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?
— Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.
— Taisi olla aika velikulta!
— No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa hulluttelemasta!
— Sellainen monihenkinen veijari! — nauroi Leena.
— Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina, ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja meni Helsinkiin.
— Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.
— Lieneekö tämä sen parempaa elämää?
— Ainoata mahdollista hänelle.
— Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.
— Onko Uuras puhunut teille rahoista?
— On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.
— Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.
— Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!
— Minulla on kuitenkin, — sanoi Leena hiljentäen ääntään.
— Tietääkö Uuras?
— Ei, sehän siinä onkin tukalaa!
— Sanokaa suoraan pojalle kaikki!
— En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.
— Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! — torjui ukki nostaen kämmeniään.
— Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, — sanoi Leena huoaten raskaasti.
— Mitä puhetta se on?
— Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.
— Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?
— Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!
— Entä Uuras?
— Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.
— Onpa se suurireikäinen leipä, — huomautti ukki.
— Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.
Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja kiirehti salin kautta omalle puolelleen.
Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään. Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi, tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan, oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs ja kova.
— Terveisiä matkalta, isä! — sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.
— Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, — sanoi ukki ja vei päällystakin eteisen naulaan.
— Menin sinne suoraan junasta, — sanoi Uuras astellen lattialla kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. — Poissa ollessani ne vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.
— Katselin sitä minäkin, — muistutti ukki.
— Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? — kivahti Uuras. — Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet, jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.
— Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.
— Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.
— Eikö miehet itse huomaa? — ihmetteli hänen isänsä.
— Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.
— Eikös voi sopia? — kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.
— Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua täynnä eikä kukaan tottele!
— Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin kiirehtimään!
— Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä — pura pois, juopotellaan — odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!
Leena tuli salista sanomalehti kädessä.
— Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu, mikä päivä tänään on! — sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka yhä astui lattialla otsa rypyssä.
— Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!
— Sinä et sitä koskaan muista.
— Et ole puhunut minulle mitään.
— Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat palvelijat — —
— Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!
— Kuitenkin oma hoitajani — —
— Ota tänne hoitaaksesi! — huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen työpöydälleen. — Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!
Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.
— Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, — jatkoi Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. — Minulla ei nyt ole edes kahta tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen suolattu.
Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko työmiehiä.
— Käykää peremmälle! — sanoi hän.
— Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, — puhui eräs muurari kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.
— Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! — sanoi Uuras varmasti.
— Ja mestari tuottaa väkeä muualta?
— Jos hyväksi näen.
— Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te, mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi. Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se sopisi hyvin, — puhui mies.
— Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?
— On ja hyvät onkin! — vastasi mies.
— Saako tietää, keitä ne ovat? — kysyi Uuras hiukan ihmetellen.
— Se on toistaiseksi liikesalaisuus, — sanoi muuan nuori työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.
— Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn riippumaan tästä?
— Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari, kilpailette, ei sitä meille anneta.
— Kiristystä siis.
— Me odotamme päätöstänne.
— Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! — huusi Uuras.
— Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa — —!
Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:
— Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!
— Tarjoukset tarkastetaan pian ja — — huomautti Murtola.
— Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! — keskeytti Uuras.
— Teen aina parhaani, — sanoi Murtola.
— Osaatteko totella?
— Osaan, kun näen sen hyväksi! — vastasi nuori mies ja katsoi tiukasti Uuraaseen.
— Murtolaan me luotamme, — sanoi muurari, — mennään miehet, ei tää pyytelemisestä parane! — ja he poistuivat.
Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.
— Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.
Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.
— Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi? — kysyi Uuras suoraan.
— Minä olen heidän yhtiömiehensä.
— Ettekö voisi luopua?
— En!
— Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä miehistä irti, niin selkäänne saatte.
— Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme yhteistyössä, — sanoi nuori mies tyynesti.
— Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!
— Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, — väitti Murtola.
— Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?
— Silloin se tietysti ei ole viisasta, — myönsi toinen.
— Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.
— Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on jonkun verran yhteistyötä.
— On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon, suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy, miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.
— Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, — muistutti Murtola.
— On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä myöskään vastuussa.
— Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.
— Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen, narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen, herra Murtola, me teemme liiton! — puhui Uuras ojentaen kättä nuorelle miehelle.
— Emme, herra Uuras!
Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.
— Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.
Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva. Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: — Kuka hän on?
Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia paperikääröjä.
— Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?
— Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan sairaalan urakasta?
— Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa tutunomaisesti.
— Oletteko ennestään tutut? — kysyi Uuras.
— Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, — selitti Eliisa.