XVI.
Rouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö, puettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta ja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi häntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.
— Millä voin teitä auttaa? — kysyi Leena nähdessään tytön, jonka syvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.
Tänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja samalla valmis hellimään.
— Te ette tunne minua, — sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. — Minä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin — — tulin onnittelemaan teitä.
Hänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta katseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.
— Oletteko Anja? — huudahti Leena.
— Olen, rouva! — Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja putoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät pienen puuhkan karvaa.
— Miksi te itkette, lapsi kulta? — sanoi Leena hellästi. — Onko kotona jotakin tapahtunut?
— Ei, ei suinkaan!
— Mutta te olette niin surullinen!
— Olen niin — niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin pidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei Uuras sentään olisi voinut — —
— Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi.
Jos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.
— Ei, ei, minä menen jälleen, tahdoin vain nähdä teidät ja kaikki.
Älkää puhuko minusta Uuraalle, rouva, ettehän!
Leena alkoi ymmärtää.
— Nyt, Anja, tahdon tietää surusi syyn!
— Sitä en minä voi sanoa teille, rouva, mutta jos Uuras kertoo teille, on kaikki oikein.
— Niinkuin tahdot — sanoi Leena miettien, — mutta sinun pitää ymmärtää, että nyt on kysymys kolmen kohtalosta. Jos sinulla on vaimon oikeus Uuraaseen — —
Anja punastui, niin että silmiin koski, ja hän nousi äkkiä läheten ovea.
— Vaimon oikeus? — sanoi hän hiljaa.
— Niin, ymmärräthän!
— Ei, ei, ei! — huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. — Ei koskaan. Uuras oli aina niin hyvä, niin hyvä!
Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.
Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan, Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana, olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle, yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät vihkinyt.
Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen, jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin, mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
— Mikä sinun on, kun olet itkenyt? — kysyi hän levottomana.
— Äiti on taas tullut tänne, — sanoi hän katsomatta mieheensä. —
Hän on surupuvussa. — Kuinka, onko isä — —
— Ei, eihän toki.
— En minä osaa arvailla! — sanoi Uuras maltittomana.
He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.
— Anja on päässyt rauhaan, — sanoi hän katsomatta Uuraaseen.
Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin kysyvänä ja hämmästyneenä.
— Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?
— Oli ja ei, kuinka sen käsittää, — selitti äiti vältellen.
— Puhukaa nyt selvään! — huudahti Uuras maltittomana.
— Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme kaikki olleet ymmärtämättömiä, — sanoi äiti.
Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.
— Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta tuntuu — —
— Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi häntä suosinut — —
Ulla-emäntä pyyhki kyyneleitään.
— Jos onni olisi häntä suosinut — ei, minä en voi sitä sanoa.
— Kuoliko hän tapaturmasta?
— Upotti itsensä.
He olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.
— Älkää kertoko Uuraalle, — pyysi Leena, — kuinka Anja kuoli.
— Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen minäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin omani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua pojalleni.
— Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.
— Ettehän te tiennyt Anjasta.
— Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.
— Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! — huokasi
Ulla-emäntä yhä itkien. — Mitä hän sanoi?
— Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!
— Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.
— Hän oli kaunis!
— Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli, jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa sanomatta, se lapsi.
— Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!
— Miksi en sitä sanoisi?
— Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.
— Se olisi ollut sanottava.
— Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä tahtonutkaan mitään muuttaa.
— Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.
— Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa meitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi toiseksi tehdä? Anja on kuollut.
— On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken hyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.
— Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! — huudahti Leena.
— Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.
— Tietävätkö siitä ihmiset siellä — — kylässä? — kysyi Leena.
— Tottahan, kun löysivät joesta.
— Oh!
Molemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun Uuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan kuolinilmoitus.
— Kuinka se on tapahtunut? — kysyi hän äidiltään.
— Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, — sanoi äiti.
— Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!
— Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! — huomautti Leena.
— Äiti tietää sen.
— Älä kiivastu!
— Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen tietää.
— Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt, poika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.
He jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti samana päivänä.
Suru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään muodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan loukkasi häntä.
— Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! — sanoi Uuras.
Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.
— Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka…? —
— Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt — — —
— Olet kuolleelle mustasukkainen.
— Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi pitänyt käydä.
— Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!
— Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä ja otit minut.
Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:
— Kerro, kerro, mitä tiedät!
Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:
— Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!
Uuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:
— Sinä et puhu totta!
Leena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.
— Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!
Hän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.