XV.
Hääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti kirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi kaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan kaupunkiin.
— Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi Anjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli muuta mielessäsi, — puhui Ulla-emäntä.
— Onko Anja sanonut mitään?
— Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi, vaikka hengen ottaisit!
— Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.
— No niinkuin hauta se lapsi on.
He olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.
— Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? — Sitten hän tulistui ja koveni: — Kyllä se vaan niin on, että saat jättää sen rouvan ja naida Anjan!
Uuras naurahti.
— Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi, voi unohtaa ja rakastua toiseen.
— Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme siellä kotona teitä molempia varten.
— Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.
Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.
— Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!
— Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!
Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.
— Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.
Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.
— Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan asemalle.
— Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.
Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun se vastasi hänen voimiaan.
Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen, muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti ja veisteli.
Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut. Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.
Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin. Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen. Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.