XXI
Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia. Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi toivomaan.
Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa, lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä hän milloinkin tahtoi.
Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen antautuen jälleen työhönsä.
Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään muutamia puuttuvia numeroita.
— Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! — sanoi Uuras osoittaen piirustuksiaan pöydällä.
Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään suurta rakennusta tarkoittavan.
— Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.
Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.
— Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään, että minulla olisi mitään antamisen arvoista.
— Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.
Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli ja välähteli ihmettelevä kysymys.
— Sinä olet minulle hyvin kallis, — sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.
Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Minun on niin vaikea olla, — sanoi hän. — Se on niin outoa ja kummallista.
— Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, — sanoi Uuras etsien nuoren tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.
Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä nousemasta Eliisan painuneelle päälle.
— Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja tuskaa? — sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan varastoluettelot.
— Kyllä, — vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen säteili ja paloi.
Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa
Eliisa huudahti ja riensi pois.
Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.
Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.
Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.
Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.
Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä kohti.
— Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! — puhui Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan hänen oli aina vaikea puhua selvästi.
— Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?
Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt tytön vastahakoisuus.
— Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri koskaan muistu mieleesi?
— Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?
— Anjaa! — vastasi Leena painavasti.
— Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!
— Tiedätkö miksi? — huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen sanat työntämällä esille. — Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän, eikä sellaista saa uudistaa!
Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:
— Sano, sano kaikki!
— Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!
Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä lieventämään.
— En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun juuri näin Eliisan ja sinut — — — niin sen täytyi — — täytyi tulla ilmi!
— Anja, Anja! — huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska, heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.