XXII.
Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista. Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.
Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään katukäytävällä.
— Tule sisään! — sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa, huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen saapumista.
— Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta — — se mies ei osaa pitää naamaria!
— Mikä sinun on? — kysyi Eliisa ihmeissään. — Olethan aivan suunniltasi!
— Herra Uuras — — —!
— Älä sano mitään, jos se on ikävää, — sanoi Eliisa sävähtäen punaiseksi.
— Minä olen kuvitellut — —
— Mitä?
— Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut, vanha vierustoveri!
— Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua vaivaa!
— Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! — pyysi Murtola pidellen Eliisaa käsistä.
— Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin kaikki ovet olisivat lukossa.
— Sinähän vapiset, Eliisa kulta! — puhui nuori mies vetäen tyttöä lähemmäksi.
— En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!
— Kuiskaa korvaani! — sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. — Kas näin, nyt uskallat, olen utelias!
— Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta — —
— Se siis koskee jotakuta kolmatta?
— Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. — Luuletko, että nyt voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen toverini!
— Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.
— Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja sitten! — ja Murtola poistui ovelle.
— Ei, älä mene, älä jätä minua — — tuntuu kuin hukkuisin ilman sinua. Sinä olet aina ollut — — — en tiedä kuinka, niin läheinen minulle!
— Puhu, kerro kaikki!
— Anna kätesi — — älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on tukala?
Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen, arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.
— Sydämesi lyö niin rajusti! — kuiskasi Murtola.
— Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, — sanoi Eliisa hymyillen.
— Itke, itke vain, ei se ole hupsua!
— Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei ollakaan kihloissa?
— Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?
— Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella nyt on!
— Niin, ehkei!
— Minä en välitä mistään, kun sinä olet — —
— Oikein, oikein lähellä! — huudahti Murtola painaen Eliisaa povelleen.
— Minä olin äsken niin onneton!
— Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri, rakas Eliisa! — ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.
— Niin, minä rakastan, rakastan, — sanoivat he kuin yhdestä suusta.
— Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha poika, mikset sitä jo ennen sanonut?
— En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.
— Nyt on — —
Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään rupattelemaan.
— Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.
— Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.
— Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.
Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.
— Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, — sanoi hän.
— Hän on tuolla sisällä! — ja Uuras viittasi saliin päin.
— Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!
Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka haki talon rouvan.
Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.
— Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja minä olemme juuri menneet kihloihin!
Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi kylmästi:
— Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut — — hän on vielä alaikäinen, ja minä olen holhooja!
— Eliisan onnea me emme tahdo estää, — sanoi Leena.
— Ja kuitenkin — —!
Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.