XXIII.
Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin. Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan, toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset — unohtaa, unohtaa — elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha, jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta, minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.
Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:
Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltan' en nousisi, taivaaseen ota tykösi!
mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen ja hän samoin.
Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme määrä.
Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon takia.
Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.
Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä — —
Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran — — oh, se aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!
Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan kaistaletta — — pyytää luottoa!
Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin — — aivan yksin oli erämaa vallattava!
Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.
Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin liikemiehistä.
Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa, ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin puhuisi Forsille ja Hillille.
Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli
Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin
että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.
Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä osakkaiksi tai takaajiksi.