XXIV.
Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa, joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta huolesta.
Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.
— Mieheni ei ole kotona, — sanoi Leena väsyneesti.
— Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, — vastasi pormestari, laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja hyväntuulisena. — Voinko puhua peittelemättä? — lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.
— Miten vain tahdotte, — sanoi Leena.
— Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?
— Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.
— Teidän mielestänne ei — — minun mielestäni se ei ole unhotukseen heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän viisaimpana neuvotella kanssanne.
— Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.
— Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.
Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan peittääkseen mielenliikutustaan.
— Se seikka, että teidän sydämenne silloin — — Uuraan tultua kaupunkiin — — äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin asiat kaipaavat järjestämistä, — jatkoi Fors varovasti.
— Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne. Se — se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään tämäntapaista tulevan puheeksikaan.
— Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan. Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun joutumassa?
— En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on voinut olla paljonkin — —
— Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, — huomautti Fors yhä hymyilevänä.
— Se on niin raskasta, — sanoi Leena hiljaa.
— Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.
— Niin, se on ollut riemuani! — huudahti Leena kuin elpyen.
— Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen viehättävissä väreissä.
— Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme, pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia — — enpä tiedä!
— Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan, mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!
— Herra pormestari!
He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors kylmästi hymyillen.
— Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, — sanoi Leena.
— Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle? Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka johtomieheksi.
— Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, — puhui Leena hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.
— Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani — — Uuraan vuoksi, — puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.
— Te vihaatte Uurasta!
— Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, — selitti Fors peittelemättä.
— Minä en käsitä — —
— Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.
— Ja te?
— En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän kanssanne.
— Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.
Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta
itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, — sanoi
Leena.
— Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? — kysyi Fors syrjäyttäen Leenan puheen velasta.
— Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.
— Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!
— Entä sitten?
— Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.
— Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?
— Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, — vastasi
Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.
— Jos Uuras suostuisi sellaiseen — — sopimukseen, entä sitten?
— Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.
— Se on jo liian myöhäistä.
— Riippuu siitä kenen kanssa.
— Täytän jo pian viisikymmentä, — sanoi Leena hymyillen.
— Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!
Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan, joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.
— Otaksutaan, — sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, — ja hän painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta poskille. — Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä käsiteltävä tätä sopimusta.
— Niinkuin tahdotte.
Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas jatkamaan keskusteluja.
— Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä liikekumppaneina, — sanoi Uuras vilkastuen.
— Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, — lisäsi siihen Fors.
— Luonnollisesti, — myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää sen puolen asiata.
— Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, — sanoi Fors.
— Miten? — kysyi Uuras.
— Olen ottanut lainan herra Forsilta, — riensi Leena selittämään.
— Miksi sinä olet ottanut lainan? — kysyi Uuras yhä jännittyneempänä.
— Silloin olit matkoilla.
— Ja sitten, kun tulin kotiin — —?
Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan äänettömän kehoituksen jatkoi:
— Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.
Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.
— En ymmärrä — tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa, mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?
— Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin tämän summan, jos rouvasi sen sallii.
— Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.
— Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.
Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen
Forsin sanat.
— Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun vaatimuksestasi — —?
— Onko se niin ihmeellistä! — sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja jatkoi tukehtuneella äänellä: — Herra Fors on älykäs, rikas, naiset häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! — Leenan ääni selveni ja kiihtyi. — Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt — miksi sinua nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka minä kärsin?
Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.
— Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.
Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä yhdentekevänä.
Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.