II
Syksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä niinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta epävarmuuden tunteesta.
Taju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa, tutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja. Yhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja perhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan lisän.
Olin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut vain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä eroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta käymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan mietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse tosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen mikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä mieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi. Toverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa, mutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä hän tiesi ja tahtoi.
Taju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja kasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen ne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan kirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli urkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla. Hän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui, mutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen, vailla jyrkkyyttä ja kovuutta — melkeinpä tuntui siltä kuin hän olisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään tempovaa eikä ponnistelevaa.
Ei olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai noutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt, mutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän sen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka matkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.
Hänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet pahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan kahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana syödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket päivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei sattunut omaa tärkeämpää hommaa.
Mutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit kulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin silmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan mailta, joka levisi jo omille tanhuville.
Venäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi ja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli puhe.
Se koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus, ikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme, kuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka heidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän murhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.
Isku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset kertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.
Onnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet taivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja jyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin naapurinkin.
Turvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen ensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.
Muistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan harmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta kauhusta.
— Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin säikähtäneenä.
— Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä levolliseksi. — Ei se meitä koske.
— Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.
— Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa mielestään jotakin hirveää näkyä.
— Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.
— Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas "polista", kun toisella puolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi kiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja vaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät upseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja silloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että hän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat jatkoivat tyynesti matkaansa.
Silloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.
Mutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin salaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme heistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi voima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi, työnsi syrjään oman erikoisuutemme.
Ymmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön, sillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut paisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui maan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi pahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.
— Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.
Hän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui kuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään oli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä uhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta punaiset.
— Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on suomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee, niinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.
Hänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat mielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä liikkui.
Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.
Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä ilma.
Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin tuntui kammottavalta — aseelliseen vastarintaan.
— Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden viesteistä.
Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja voimantunto yhä lisääntynyt. — Eteenpäin, nopeasti eteenpäin! jyskytti hänen rinnassaan.
Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi, riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.
Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.