III
Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa, heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.
Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.
Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli voitonriemuisena kotiin ja sanoi:
— Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.
— Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. — Sinä saat mennä peruuttamaan päätöksesi.
— Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni läsnäollessa.
— Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.
Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat tuijottaen epätoivoisina isään.
— Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.
— Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa vastata itsestäsi ja erota kotoasi!
— Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on tulevaisuuteni opistossa piloilla.
— Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan, vastasi isä.
Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.
Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:
— Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.
— Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. — Onhan moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.
— Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. — No niin, mene sitten heti järjestämään asiasi.
Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti hymyillen.
— Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.
Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja lapsekas ilme poissa.
Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen entisen Apuni silmäystä.
— Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa vaatteissa, kun en minä tiennyt…
— Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.
— Milloin on mentävä uudestaan?
— Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan tuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan vahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.
— Apu, sydäntäni ahdistaa.
— Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. — Se on alkanut?
— Mikä on alkanut.
— Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän vaatimattomasti ja surullisena.
— Lapsi kulta…!
— Niin se on ja kehittyy nopeasti.
— Mitä sinä tiedät?
— En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta … ei saa puhua.
— Ymmärrän.
Siitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle. Huolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet, katosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt poimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse määrääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.
Apu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti miliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä, kantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän olisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä vaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi häntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta. Juuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä päin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa raskaammiksi.
— Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria murskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. — Tämä miliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista pitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja porvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä tehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin suunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen suurempaakin, jos niikseen tulisi?
— Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja tunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän merituulen.