IV
Ajan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli äyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla. Meidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa niin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka työntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä oikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin takanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta sulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja esteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut myöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden mitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi, lakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen, tämän virran ryöpyssä?
Heikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika mateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi kesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.
— Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei luentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä marraskuun lakon päivänä.
— Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla marssivia punaisten patrulleja. — Tuollahan nuo vetelevät uupuneita koipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä — ties mitä!
— Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen voiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.
— Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.
— Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja se tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.
— Sekavaa peliä, mutisi Heikki.
— Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.
— Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. — Oletko katsonut heitä silmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen sisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin, jossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä sinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.
— Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.
— Ei sekään heitä estä!
Pojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska kasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen kasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen sielussaan.
— Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.
Käsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä ei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi, vaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän ei voinut tinkiä.
Taju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys kasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että hänellä oli paljonkin tiedossaan.
Hänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän kärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista. Mutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan paljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta — sen Taju ymmärsi istuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja loiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi, siinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat järjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan sydäntäkään.
— Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoi
Taju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.
Apu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. — Minne sinä menet? kysyin levottomana.
— Painamaan, vastasi hän hiljaa. — Turhaa se taitaa olla. Ne kirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!
— Ole varovainen.
— Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.
— Avoin kirja, poikaseni.
— Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan, panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!
— Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.
— Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!
Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän oli kehittymässä mieheksi.
— Minulle sinä olet aina poikanen.
— Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.
— Sen pahempi, onhan sekin totta.
— Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!
Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.
Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin, ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.
Menin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui katua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta katsottuna. "Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla", oli hän juuri sanonut.
Ihmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja, tuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.
Uhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi syntymään mielenosoitusta, saattuetta — valkoista lippua? Ihmisten olisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai hyväksymään.
Tämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani. Kaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme siis jaksaisi siihen päästä?
Ja kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin sulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun. Ihmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli noussut maailmantäyteiseksi.
Tämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet valuivat poskilleni — maailmantuskan!
Kunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin, silloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima olisi taittanut täytymykseltä kärjen.
Ja niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani, samoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.
Voi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa mieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani runtelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja kaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.
Taju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut tuskani.
— Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut häneen.
Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.
— Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja tunsin tosiaan, mitä sanoin.
— Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. — Mennään vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.
— Minne?
— No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.
— Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle. Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.
— Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä, mikä on salaista ja hirmuista?
— Sama kuin sinuakin.
— Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon — elävänä. Hänen katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin, sanoi Taju.
Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin, yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.
Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin Tajulle.
Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.
— Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.
— Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla kallion laidassa. Sehän on somaa.
— Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.
— Mitä nyt?
— Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.
Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää valoaan hämärässä.
— Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä, selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.
Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi papiksi.
— Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.
— Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.
Pääsemme sitten takaapäin perille.
Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.
— Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.
— Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.
— Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.
— Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.
— Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.
— Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.
Näky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.
— Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen.
Kuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.
— Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat.
Ihminen on voima.
Hänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja kirkkailta kuin ne kuuluivatkin.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.
— Tunsitko ehkä?
— En, mutta näin.
— Mitä sinä näit?
— Kaksi uhria.
— Uhria! huudahdin tajuamatta.
— Järjestelmän uhria.
— Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.
— Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.
— Mikä sinusta sitten on se voima?
— Suuri tuntematon — nimetön — ääretön, samahan se on, kuinka sen määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.
Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.
Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: — Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina — aina!
Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.
Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:
— Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?
— En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.
— Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä, koneellisuudesta.
— Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella kuin mamma nyt.
— Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.
— Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.
— Entä tunneolentoina?
— Tunne alistuu.
— Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka on edessä?
Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.
Hän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka kuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja ehdoton näinä murroksen aikoina.
Ehkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä maailmoja takovan vasaran iskuja.