V
Toppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen. Siihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla, jonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket päivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää tapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä, ettei voitaisi päästä sen jäljille.
Kuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan varman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista levottomuutta.
Ainoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli tullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen rakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.
Ja kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin kasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin. Koskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi valokseni jäi vain pyrkimys.
Aavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi heidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo osaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt. He olivat sen kautta oman elämäni kruunu.
Tämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä ei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan kuohuttamana.
Heidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa turvautui nuorisoon, kansan kukkaan.
* * * * *
Pojat olivat taas olleet öitäkin poissa.
Talonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun askelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa, mutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan tiedusteluasemalle.
Apu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli huolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli "painettua".
— Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan hampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni ja valehtelin reippaasti: "Venäjällä kuuluu olevan autuaitten yhteiskunta!" "Niin onkin", sanoi eukko. "Meidän Taavi on siellä sen keisarinsijaisen sahvöörinä!"
— Kumpikohan teistä paremmin valehteli?
— Minulla oli papereita, vastasi Apu. — Mutta kuuleppas nyt, mamma, illalla tulee kymmenen sankaria.
— Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme litraa.
— Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa?
Pikkusen vain.
— Entä kestit?
— Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?
— Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava jyvät.
— No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly käymään, panen oikein hampaat irviin.
Pian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien eteen.
— Saat tullia.
— Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa maitoa.
Illalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät yksitellen tapaamatta Porras-Louhta.
Verhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa.
Palvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.
— Nyt eletään, vakuutti Taju.
— Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. — Tämä on vapautta!
— Olkaa hyvät, puuro odottaa!
Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.
Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton rauhattomuuden.
En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan, henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.
Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa. Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.
Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran, joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan. Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.
Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian vastakkaisilta suunnilta.
Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.
Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä tuolla matkalla.
Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi! Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.
Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani — ehkä koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?
Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua, voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista, tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!
* * * * *
— Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.
Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa kohti, mutta jätti sen tekemättä.
He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.
Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.
— Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili Apu.
— Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. — Kun on tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.
— Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.
— Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.
— Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa perunoita? Niissä on minun iloni.
— Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, — ja perunat mamma kai on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.
— Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo valkenee. Taju vihelsi. — Sitten vasta aletaan.
— Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun ihmeissään.
— Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.
— Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille yhden jalan.
— Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.
— Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. — Saatko sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.
Pojat remahtivat nauramaan.
— Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.
— Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.
Seuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin syntymäpäivälahjaksi Säteelle.
Apu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.