VI
Oliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?
Me tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme oli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.
Kadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen hurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.
Siiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset kyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli hilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme — ruuasta.
Eikä kuitenkaan ollut kuin ennen.
Apu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen sydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen kasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin se olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen jutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt hänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus — ihana todellisuus.
— Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen astuessani heidän piiriinsä.
— Mikä niin? kysyin.
— Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.
Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.
— Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.
— En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?
— Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.
— Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa sellaiseen?
— Ei! huusi Apu. — Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten — kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!
Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa silmäripsissä.
Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan, tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä pyhätön, sai aiheen antaa paljon.
Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta. Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen, äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi lemmen kainossa mieltymyksessä.
Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme kaupungilla hän ilmaisi sen.
— Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa, katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden hän innostui arvailemaan: — Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen. Käydäänkö katsomassa?
Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu. Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen. Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä kummallekin pitkiksi ajoiksi.
Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä nuo rakkaat ihmiset — miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat? Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi ajetulla lumisella tiellä.
Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:
— Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan järkeä saamaan.
— Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.
— Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi lyödä kuoliaaksi?
— Sodassa, tarkoitat…?
— Niin, sodassa juuri.
— Oletko sitä kauan ajatellut? — Aina välillä, kun kovalle ottaa.
— Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.
— Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.
— Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?
— En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä hulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis iskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen…
— Mitä sitten…?
— He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni panee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua melkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen villiin, puhui hän kasvot kirkkaina.
Jumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän oli alkanut ajatella.
— Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.
— Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin määrä on, tulee minusta kavaltaja.
Se sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi sylvähti esiin.
Kavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi toverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja kirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille. Se ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman ristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia näkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän kättä eikä kuule hellyyden ääntä.
Käännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei ollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain väläykseltä näyttäytynyt.
Ja jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan, ei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden kaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän sitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä toisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen eteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi kättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.
Päästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:
— Entä Säde, mitä hän sanoo?
— Säde on samaa mieltä kuin minä.
— Eikö hän tahdo, että menet?
— Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi sulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!
— Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?
— Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta. Älä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas uusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.
— Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee, on sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä talvi ja sota oven edessä.
— Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja yritti viheltää.
Olin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.
— Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat kultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?
— Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.
— He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei Säde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä, julmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?
Apu punastui.
— En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.
— Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän todellisuudesta.
— Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!
Hänen varmuutensa rauhoitti minua.
— Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.
— Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!
— Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä: joko — taikka.
— Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen … mutta hitto soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan! intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.
— Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.
— Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.
Eihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus laskeutui painoksi tunnolleni.
— Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi minä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa, ristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille yhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa komennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.
— Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut olla hymyilemättä hänen innolleen.
— Eihän äiti sitä voi ymmärtää. Pitäähän nyt olla valmiina joka hetki ja torjua mielivalta. Se on meille yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen. Meidän on lähdettävä pohjoiseen, itään, länteen, empimättä.
— Keskustelumme näkyy vain kiihdyttävän sotaintoasi, ja sinä joudut yhä kauemmaksi uskostasi hyvään.
— Sehän on ihan eri asia! huudahti hän. — Sota sellaisena, kuin meidän kaiketi pian on pakko sitä käydä, auttaa hyvää. Vai luuletko sinä, että me nuoret olemme väärässä, kun kaikki nousevat, pienestä koulupojasta aikuiseen asti?
Hänen kasvonsa hehkuivat, ja nyt hän oli täysin varma asiastaan.
— Eihän voi puhua oikeasta tai väärästä. Kukin aika luo itsellensä suojan tuhoa vastaan aivan kuin osteri kuorensa meren vaahdosta.
— No, mistä sitten on puhe? tiuskaisi hän tulistuneena.
— Siitä vain, ettei sodalla palvella hyvää.
— Kun minä uskon hyvään, ei se merkitse sitä, että ihmisen pitää kääntää toinen poski, jos toiselle lyödään. Se on heikkoutta. Ja muistatko, mamma, kuinka monta kertaa sinä olet läpsäyttänyt minua poskelle. Et siis itsekään usko siihen hyvään.
— Sinä olet parantumaton. Myönnä kuitenkin, että sotilaan puku, ryhti, nimi, aseet ovat sellainen lumoava sädekehä, joka sokaisee pojat.
— Niin, ja sankaruus — uhri, ehdottomuus, seikkailut, vaarat! jatkoi hän innostuneena. — Yhteistunne kasvattaa näistä halun, ja se murtaa tien arkipäiväisyydestä sotilaselämään ja kenties — sankarikuolemaan!
Voin ymmärtää, että hän oli elänyt nämä tunteiden nousut ja laskut ajatuksissansa ja kehittynyt sen ohella nuorukaisesta mieheksi. Se oli ollut ja oli yhä vielä samaa kiihkoista kamppailua itse elämässä kuin ennen tietokirjoja lukiessa. Koko hänen olemuksensa oli nyt jännittynyt ottelussa, ja hän antautui siihen täydellisesti. Rohkea, vaarallinen ja suuri hurmasi hänet, sai valtoihinsa…
Sota oli ottava hänet minulta.