IX
Poikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon "elävät tarut", joiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn heidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat avautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä kaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat portaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin, näkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.
Silloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka vaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen tuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin paljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä ottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä ajatellessani syttyy olemukseni tuleen.
Enkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin salaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys, ehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset ja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on ihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa, sulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi. Vielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda olevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä kauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja luoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.
Sellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen jännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.
* * * * *
Taju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata, tuntemattomilla voimilla kokeilemista.
Apu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.
— Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.
— Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy isä.
— Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.
Koulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa, ja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu aika iso.
— Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.
— Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin, selittää Apu vakavana.
Hän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne vastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla pallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se on keksintö. Me voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä sillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä enää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan uskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja, ei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa pallokarttaansa valmiiksi.
— Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.
— Kyllä minä kartat jo osaan! vastaa hän suu mutussa.
— No, tee ne nyt tähänkin.
— Se ei ole "jännää", sanoo hän vain omaan tapaansa lyhennellen sanoja.
Maapallo jää huonekaluksi, jota kaikki talossakävijät ihmettelevät, ja iloinen hymyily tunnustaa sen kokoonpanon keksinnöksi.
Sensijaan houkuttelee kirjojen maailma Apua yhä enemmän omiin pohjattomiin salaisuuksiin, ja hän kantaa kotiin suuria nidosröykkiöitä, joita lainailee monesta eri kirjastosta. Mitä ne sisältävät ja kuinka paljon hän niistä ymmärtää?
Ne ovat hänelle kaikki täynnä uusia ajatuksia, uusia ilmiöitä ja elämän kirjavuutta, samoin kuin ennen kuvakirjat, joita pojilla oli niin runsaasti, sillä eroituksella vain, että kuvat näissä ovat tietoja, sanoin esitettyinä yleistajuisessa muodossa. Se, mikä ei viehättänyt Apua maapallon piirtämisessä, rakentuu näistä kirjoista. Hänen perinpohjaisuutta rakastava pikku persoonallisuutensa ahmii niitä runsain annoksin, kartuttaen maailmansa yhä suuremmaksi ja rikkaammaksi, ja samalla hän kaivautuu koko olemuksellaan elämän todellisuuteen.
"Jumala-kirjat", joissa aikaisemmin ihastuneina eläydyimme antiikin tarustoon, jäävät hyllyille. Nyt ovat taivaankappaleet, niiden synty, kehitys ja liikkeet, painolaki, valo, sähkö, radiumi, kaikenlaiset luonnonilmiöt, muinaisuus, ihmisen alkuperä, eri rodut, historia, kaikki todellisuuden tieto heille mielenkiintoista ja jokapäiväisen pohdinnan alaista.
Koulutehtävät ja läksyt hupenevat vähäpätöisinä heidän paksujen nidoksiensa tietomäärään, mutta lienevät kuitenkin johtavana lankana tietojen monisokkeloisissa käytävissä.
Kysyn häneltä toisinaan: — Mitä noissa kirjoissa on?
— Jahka luen, niin sanon! huudahtaa hän ja käy samalla aseettomana kovaan taisteluun anastaakseen kookkaan nidoksen sisällöstä mehukkaimman ytimen. Silloin häntä kelpaa katsella.
Kaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita velvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka toisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus ovat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi määritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi kaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin hyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten tavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri on ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla. Hän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän on kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään, taistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle houkutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa suuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää, laukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka auringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee rinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.
Katsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja tuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan käteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä tietoinen.
Taju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen rahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka hiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi raollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa. Sellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän on kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän kokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka sanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko siihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme ole sitä ennen käsittäneet.
Tuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin välähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon ivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän senkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä hellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta kuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi kuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen valloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa omat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä uudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se tiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?
Oi — ei!
Oma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin panee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri tietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla kun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla tulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä aikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja maltittomampana.
Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää, uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan, vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi, niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen ulapoita.