X
— Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.
— Asioille vain.
— Saanko minäkin tulla?
— Tule, tule!
Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa, mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja ajatustapoihinsa.
Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin kaidetta.
Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.
Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan. Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.
— En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.
— En minäkään, vakuutti Säde.
— Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.
Säde nauroi heleästi.
— Kun kerran pääsen suurten kirjoihin…
— Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.
— Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen muuta työtä, puhui Apu.
— Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.
— Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.
Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen umpimähkään ja iski rohkeasti.
— Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen itselleen päätöstään oikeaksi.
— Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse elämässä, sanoin Siirille. — Sellainen maltiton halu pulpahtaa hänessä esiin väläyksittäin.
— Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. — Säde on myöskin hiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.
— Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää, ottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko "nyrkkipainon".
Lapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme keskustelua.
— Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi
Siiri.
Minä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi, mitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.
— Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja hänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.
— Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä. Oletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan haltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää kertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.
— Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.
— Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin olisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.
— Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.
— Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. — Ei taivas, ei maa, ei vesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy ja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin olleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?
— Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.
— Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.
— Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.
Säde yritti matkia vanhaa.
— En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.
— Miksi et? kysäisi Säde.
— Sellainen tupakoiva ukkeli…
— Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.
— Minusta ei kielletyn tavoitteleminen ole nautintoa. Sittenkin on hauskempaa kuvitella. Elämä on ihmettä, ja ihme niin lähellä kuin kerran luulin kuun olevan. Minä olin valmis kiipeämään kirkon katolle ja sohaisemaan sen seipäällä alas.
He nauroivat jälleen.
— Mikä sinun mielestäsi on se ihme? kysyi Säde.
— Se vain, kun en käsitä, kuinka mikin syntyy, ja kuitenkin on varmaa, että se on syntynyt.
— En minä ymmärrä.
— Katsos, kun minä oikein pulaan saadakseni selville jotakin, niin Taju tulee ja osoittaa sormellaan heikkoon paikkaan, ja sitten minä sen keksin. Kuinka Taju sen näkee? Se on ihme.
— Taju on viisaampi.
— Niin, Taju keräilee tietoja ja muuta moskaa aivokoppaansa aivan kuin itikoita sikaarilaatikkoon. Hän pistelee niitä neulalla kiinni korkkipohjaan, jokaisessa on numerolippu, ja niistä on luettelo mahdollisimman hyvässä tallessa.
— Taju ei usko ihmeisiin, päätteli Säde.
— Ei se kuulu hänen heikkouksiinsa. Taju ei edes usko yhden kerran näkemiseen, vaan seuraa kuin vainolainen samoja jälkiä ja panee merkille joka vivahduksen. Tiedätkö, että hän istuu kaiket vapaahetkensä, sunnuntait ja iltapäivät, ja tutkii sammalia ja jäkäliä?
— Hyi, sammaleet on niin märkiä. Jäkäliä minä en tunnekaan.
— Tule meille katsomaan, ehdotti Apu.
— Taju kuuluu olevan etevä, sanoi Säde.
— Etevä, mitä se nyt on olla etevä! uhitteli Apu. — Taju ei ainakaan välitä siitä. Lukee tuskin koskaan eikä huoli kilpailla ja osata hyvin. Kun tekee sen, mitä vaaditaan, ja säästää voimansa muuhun…
— Ja nauraa koko lystille.
— Taju kyllä iskee ivalla, kun ne ovat olevinaan, ne toiset pojat, sanoi Apu.
— Sepä oli kuvaus, virkkoi Siiri minulle nauraen.
— Sellainen Taju on. Ja vielä päälliseksi hiukan saamaton. Se kai johtuu siitä, että hän niin yksinomaan ahertelee tutkimustyössään. Mutta häntä palvelee ja hoitelee mielellään. Apu ja isä ja minä seuraamme ihmetellen hänen tutkimuksiaan, vaikkemme ymmärrä paljoa.
— Asiasta toiseen, sanoi Siiri. — Panetko sinä pojat tanssikouluun?
Säde kääntyi äkkiä kuultuaan nämä sanat ja huudahti:
— Täti, rakas, kulta täti, antakaa poikien tulla mukaan!
Apu seisoi suu auki ja tuijotti meihin.
— Mitä sinä sanot, Apu?
— Mi-minäkö…?
— Niin, si-sinä juuri.
— Menetkö sinä myös, Säde?
— Tietysti.
— Ja Taju myös…
— Tietenkin, sinä kukkopoika, etkö nyt ymmärrä? intoili Säde.
Apu räjähti nauramaan aivan kuin vapautuneena jostakin.
— Tanssitaan koko joulu, silloin on lupaa! riemuitsi hän. — Siitäkös elämä nousee, kun Taju saadaan mukaan. Se poika punnitsee joka askeleensa.
— Kyllä me nyt heitämme puntarit nurkkaan! päätti Säde.