XI
Pojat ovat olleet tanssikoulussa, ja kummallakin on oma "daaminsa".
Tajulla on Ruusu, pieni neitonen, josta nähtävästi tulee oikea "sydänten mylly". Hän on hento ja notkea, pieni pää noudattaa tanssissa liikkeiden tahtia, ja kädet kaartuvat somasti milloin millekin suunnalle aina omien suloutensa lakien mukaan. Hän on tanssiessaan vakava, katse täynnä huolestunutta hartautta.
Avulla on Säde. Hänessäkin on tuota kuvaamatonta jotakin, mikä lumoaa ja vetää puoleensa jo ensi näkemältä. Hän on kuin raitis tuuli, joka puhaltaa poskiin viileän punan ja antaa hyvän mielen. Apu ja Säde rupattavat vain jutellakseen, kinailevat ja viisastelevat ja tanssivat reippaasti kuin oikein olan takaa. Siinä on eloa ja iloa, vallatonta liioitteluakin, jossa ei kysytä: "Miltä me näytämme?"
Kotitanssiaisten sarja on jo alkanut, ja pojat ovat olleet menossa koko joulun. Ovi suljetaan heidän huoneeseensa päivällisen jälkeen, ja pukeutuessaan he jakavat "salaisuudet" keskenään. Minä saan tehdä tarkastuksen ennen lähtöä noin vain muodon vuoksi ja myöskin juhlallisuuden ylentämiseksi.
Kohta on meidänkin vuoro ottaa vieraat vastaan, ja jännitys kasvaa päivä päivältä. Ruokalista ja ohjelma on jo valmis. Siihen kuuluu teetä, kaakaota, voileipiä, omenia, jäätelöä ja kakkuja — paljon kakkuja ja vielä enemmän mehuvettä.
— Entä ohjelma…?
— Tanssia, tietysti.
— Entä muuta?
— Soittoa, eihän ilman voi tanssia, vakuuttaa Taju, joka ei välitä kaunotaiteista.
— Eikö mitään muuta kuin tanssimusiikkia? kysyn kiusoitellakseni, hyvin tietäen yleisen tavan, joka suosii kotitanssiaisissa vain tanssia.
— Parasta on ottaa koko juttu matematiikan kannalta, naureskelee
Taju.
— Sinä kai mieluimmin laskisit yksi, kaksi, kolme niinkuin tanssikoulussa, sanoo Apu, — etkä huolisi soitostakaan.
— Selvempäähän se olisi, mutta ne tytöt…
* * * * *
Salin koristeet on Apu itse valinnut ja ripustanut kattoon — koreita värejä. Minä olen saanut ostaa kukat samojen värien mukaan. Kalustoa on siirretty, että hyvin sopisi "lennättää", se kun on Avusta hauskinta.
Soitosta pitää huolta Siiri-täti, ja Ruusun isä, konsuli Hammar, on luvannut laulaa, mutta se tulee yllätyksenä.
Me pukeudumme juhla-asuun, ja sitten pidetään viimeinen tarkastus. Ilmassa tuntuu kukkien ja sitruunan tuoksua, sähkövalo saa kristallimaljat kimaltelemaan, ja sinipunerva kaitaliina näyttää hyvin vaikuttavalta hohtavan valkoisella pöytäliinalla.
Sydämeni sykkii tavallista nopeammin ilosta, sillä pojat ovat päässeet juhlamielelle ja liikkuvat arvokkaan vakavina isäntätouhussaan.
Aika on kallista, ja nuoriso kerääntyy täsmällisesti.
Hillitty ilon hulmahdus on tullut kotiimme. Kirkkaita silmiä, hohtavia kasvoja, liikkuvaa, läikähtelevää parvea. Vaaleita pukuja, suuria nauharusetteja hulmuavassa tukassa.
Pojat ja tytöt pysyvät aluksi eri ryhmissä, molemmat erikoisena kokonaisuutena, ja kaikki ovat hiukan kankeita ja juhlallisia.
Äkkiä kierii Avun maapallo keskelle salin lattiaa — ties mistä ja kuka sen on keksinyt. Se vaikuttaa kuin Eris-jumalattaren omena. Juhlallisuus vaihtuu sekaiseksi vilkkaudeksi, ja poikien ryhmästä häviää jäykkyys koko illaksi.
Ilo on alulla ja nousee pian kattoon saakka. Kullekin annetaan pieni kielonippu, Taju pyytää juhlallisesti Siiri-tätiä soittamaan, ja niin alkaa tanssi.
Siinä on aaltomaista liikettä kuin veden pinnalla tuulen sitä velloessa, vaaleiden pukujen ja silmien loistetta, kasvojen hehkua — liikettä liikkeen vuoksi, iloa omasta itsestään, hetken riemua. Niin — elämä on unelmaa!
Tämä ilo on utuista, ilman intohimoa. Sydän lepää vielä rauhassa. Heidän ylenmääräinen elinvoimansa kääntää kaikki riemuksi, leikiksi. He elävät eheästi ja täydellisesti hetkessä. Pikku Ruusu-neitosen suloisuus, Säteen ja Avun välitön eloisuus tarttuu toisiin, hymy, nauru, kujeilu on täydessä vallassa.
Paperikukkien köynnös putoaa alas katosta. Tuokiossa ottavat tytöt sen haltuunsa, kohottavat käsivarsillaan sen korkealle ja tanssivat ryhmässä, ojentaen toisen käden pojille.
Kaunis kokonaisuus, ja kuitenkin on joka tytöllä ja pojalla erikoisuutensa, oma tapansa olla miellyttävä, iloinen ja vallatonkin.
Avun kasvot loistavat tyyninä: ei ainoatakaan värettä, ei piirteen rikkoutumista hymyssä tai naurussa. Hän juttelee melkein rauhallisesti, ilman remuavaa riemua, ja "lennättää" tyttöään juohevassa tahdissa. Siinä on iloa, tarmoa, ikäänkuin elämän kuninkuus ja onni olisi ollut saavutettavissa.
Ja voiko mitata, mitä noissa nuorissa sieluissa liikkuu, mikä tunteiden ja mielikuvien ulappa heille häämöittää ja välkkyy, mikä vapisuttava odotus jännittää heidän ruumistaan ja viriää sielussa soiton, sulavien liikkeiden ja juhlallisen ympäristön herättämänä? Varmaa vain on, että ainoastaan osa heidän sisäisestä runsaudestaan kuvastuu heidän ulkomuodossaan.
Hiukan myöhästyneenä ja hengästyneenä saapuu Toppo, Avun toveri. Hän on nähtävästi lainannut pitkän, mustan takin, jonka liepeet ulottuvat polventaipeisiin asti. Hän tervehtii vakavana ja kumartaa tanssikoulun sääntöjen mukaan, tietämättä mitään heräävästä naurunhalusta. Tanssi on onneksi käynnissä, ja myöhästynyt "kavaljeeri" pääsee alkuun ja pysyy lattialla kuin korvatakseen vahingon.
Mutta sitten alkaa kuulua iloista kikatusta. Apu huomaa hänet vihdoin.
Nyt tarkkaan hänen kasvojensa ilmettä. Hän hymyilee, panee merkille muiden salatun naurun, punastuu ja astuu toveriaan kohti, joka samassa lopettaa tanssinsa. Iloisesti jutellen vie Apu hänet omaan kamariinsa.
Hetken kuluttua he palaavat, ja takit on vaihdettu. Apu osaa tanssia kolmen askeleen valssia ja pyytää minua. Nyt ei naureta, mutta riemu ratkeaa käsien taputukseen.
— Toppo on pelastettu, kuiskaa Apu.
Tanssiin tulee uusi käänne. Tahdotaan pukutanssia, ja minun pitää hakea esille kaikki kirjavat rievut, vanhat suuret ja pienet takit, hatut ja lakit. Sitten leikitään, kujeillaan, temppuillaan. Älyllinen puoli työntyy vähä vähältä etualalle määräämään leikit.
Parvekkeen ovet heitetään auki, ja leuto sää antaa runsaasti raitista ilmaa. Kaupungin salaperäisenä häämöittävä laaja kokonaisuus avautuu eteemme. Pimeästä pilkistelevät valopisteet kuin tuhatpäisen hirviön silmät. Autojen, kärryjen ja raitiovaunujen tuttu jyrinä yhtyy kumeaksi pauhuksi.
— Ilta on kulunut, huomauttaa Siiri-täti.
— Vielä yksi valssi! huudetaan.
— Ja vielä!
— Ja vielä!
Sitten Ruusun isä laulaa, ja ihastus on suuri.
Tässä ilossa tuntuu kaikki vapauttavan vuosien kuluessa kerättyjä voimia, joita tyttönen ja nuorukainen ovat tiedon mailla ahertaessaan saaneet. Heidän hilpeytensä on kuin kasvin kukinto, heidän lujan uskonsa ja työnsä antama palkinto.
He tuntevat itsessään luomisvoimien nousun vielä epämääräisenä ja pyrkivät saavuttamaan sen elvyttäjää, tiettäväksi tekijää — rakkautta. Mutta se on vielä toistaiseksi hämärän peitossa.
Nuorukaisen mielessä on tyttö äkkiä muuttunut ihmeen ihanaksi. Hän on ikuinen arvoitus, unelmien muovailema jumalainen patsas, jota ei voi koskettaa. Tämä patsas saa liikuntokyvyn ja panee säveliä väräjämään kuin runoa, joka laulaa tuskaa ja riemua ja lupaa lohtua toivottomassa ikävässä.
— Sinä haaveilet, sanoin Avulle, joka levätessään tuijotti eteensä vieraiden mentyä.
— Meillä oli oikeen hauskaa, äiti, ei missään ole ollut niin hauskaa, ja tytöt olivat kaikki kauniita: Vaikka eihän äiti sitä ymmärrä, intoili hän.
— Ehkä sentään, onhan minullakin ollut lapsena ja nuorena näin hauskaa.
Avun silmät levisivät suuriksi.
— Niin, etkö usko?
Hän vain katseli ja vaipui jälleen itseensä.
— Kenties sentään on eroa sinun ja minun lapsuuteni välillä. Minä en tiennyt niin paljon kirjoista, kun olin vain yksinkertainen tyttökoululainen. Sinä olet ruokkinut henkeäsi runsaammin ja jaksat nyt luoda itsellesi rikkaampaa iloa.
En tahtonut tempaista häntä tietoisuuteen Säteen ihannoimisesta. Heräävä rakkaus oli kuin sädekehä loistanut koko illan nuorukaisen pään ympärillä.
Hän ei enää ollut vain mielikuviensa varassa, hänen tunteensa oli jo kohdistunut määrättyyn suuntaan ja tavoitti todellisuutta, joka oli helpotusta kaihossa ja samalla hänen luonteensa mukaista. Hän oli päässyt irti hedelmättömästä haaveilusta, ja "keksiminen" tuli taaskin avuksi. Tanssikoulu oli pojille tukena ja samalla ansana.
Tunteet saivat tietyn pohjan. Sairaloinen kuvittelu väistyi, ja kujeileva rakkauden herääminen tapasi kyllin laajaa tilaa omille kepposilleen ja poikamaisille keksinnöilleen. Siinä oli palvelemista, ärsyttelyä, kinastelua, murjottamista ja sovintoa. Tanssiaiset, huviretket ja kävelyt kuuluivat päiväjärjestykseen, ja ylenpalttista lukemista ja huoneessa istumista vältettiin liiankin tarkkaan.
Tajukin oli luopunut itikoistaan ja sammalistaan, ja koko joululoma elettiin tanssimisen merkeissä. Pojat muuttuivat ja miehistyivät ihan silmin nähden.
Usein istuimme yhdessä katsellen parvekkeen lasiovista yli kaupungin lumisten kattojen. Näimme Nikolainkirkon jykevät tornit ja sirot ristit ja tähtitornin talvisessa harmaudessaan. Yltympärillämme sykki elämä tuhansissa kodeissa, joiden valot tuikkivat riemuisina vastaten, samoin kuin mekin heille annoimme merkkejä. Tietämättämme olimme onnellisen elämänosan saajia ja jakajia.
— Äiti, mikähän on minunkin elämäni tarkoitus? uteli kerran Apu.
— Sen sinä voit itse aikoinasi saada selville. Se onkin hyvin painavaa todellisuutta, ja sen etsiminen on kuin seikkailua, houkuttelevaa…
— Ja jännittävää! huudahti Apu.
— Niin kylläkin — perin pakollista, niinkuin rakkauden kaipuu ja työ. Se voi kiihtyä ihan kuumeeksi veressäsi, ellet jaksa aikoinasi ohjata sitä oikeaan uomaansa.
— Kyllä sen jaksaa! vakuutti Apu suoralla tavallaan ja katsoi minuun suurin silmin. — Mistä äiti sen tietää?
— Lapsi kulta, olenhan minäkin ollut kerran sinun ikäisesi.
— Entä jos maailmansota tulee meillekin! sanoi Apu äkkiä.
Eihän se ollut mikään outo ajatus. Sotaa oli silloin kestänyt jo puoli vuotta, ja tuntui siltä kuin se olisi vyörynyt yhä lähemmäksi. Sydämeni löi rajusti, ja minun oli pakko painaa sitä kädelläni.
— Opettaja sanoi, että kukin kansa saa taistella omistamastaan maasta ja yhä uudestaan valloittaa sen. Samalla kansa puhdistuu ja jalostuu. Luuletko, äiti, että mekin saamme mennä sotaan?
— Siihen tarvittaisiin niin paljon uhrautuvaisuutta, kärsimystä, kestävyyttä ja julmuutta — lyödä kuoliaiksi ihmisiä! Ajattelehan — ihmisiä! Mistä sinä saisit sellaisen varmuuden, sellaisen voiman?
— Mistä saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, vieläpä venäläiset sen ovat saaneet? kysyi poika levollisena.
Mutta minussa kyti levottomuus, ja hämärästi tajusin, että leimuava liekki voisi syttyä milloin tahansa ja purkautua tulisuihkuna kätköstään. Lietsottinhan kaikkialla vihaa salaa ja julkisesti, jonkin määrätyn ohjelman mukaan. Viha oli ajan henkenä ja vaatimuksena. Ihmisten intohimot olivat valveilla ja auliit iskemään kiinni saaliiseen, rikkomaan lain ja järjestyksen. Huonoja vaistoja oli ruokittu ja kasvatettu, ja ihmiset olivat juopuneet niistä kuin väkevästä viinasta. Suurien joukkojen nimissä heilutettiin kapinan soihtua, ja kaiken maailman hylkiöt pukivat ylleen sankarin hahmon, kohottaen korkealle vihan soihtua. Yksinkertaiset näkivät siinä pyhän liekin.
Mitä tästä oli tulossa ja missä oli se urhon käsi, ne Termopyleen sankarit, jotka seisoisivat solassa? Pitikö meilläkin olla Efialteemme? Ehkä näitä oli paljonkin.
Nämä ajatukset pukeutuivat sanoiksi, ja molemmat pojat tajusivat hyvinkin, mistä nyt oli kysymys. Minusta tuntui, että he kasvoivat tästä puhuessaan.
* * * * *
Sydämeeni laskeutuu suru, josta on turha yrittää päästä. Miksi? Tiedän liiankin hyvin, kuinka syvällä ja kuinka vanhat tämän pahan juuret ovat. Ne sanojen kivet, joita Apu ja minä olimme nähneet heiteltävän elämän polulle, ovat nyt kasvaneet vaarallisiksi torneiksi, jotka uhkaavat sortua kansan päälle.