XII
Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden ruumiskellojen kajahduksissa.
Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä. Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus, maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.
Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut elämän salaisuuksien tutkimiseksi.
Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja, saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.
Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.
Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: — Miksi minua aina ajaa!
— Mikä sinua sitten ajaa?
Silloin hän jo nauraa:
— Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy. Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois nykyhetkestä.
Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset "paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin lempeille rauhanjumalille.
Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt. Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:
— Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet valittivat…
— Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.
— Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi
Apu.
Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.
* * * * *
Kevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään vaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa. Kirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla rauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli minäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni muuttui hullunkuriseksi.
— Laskitteko kaikki? utelin.
— No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.
— Kuinka niin, oliko liian vaikeata?
— Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.
— Te olette ihan liitossa minua vastaan.
— Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.
"Mamma" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että "ollaan nyt olevinamme".
— Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita…
— Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä koituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta, joka ei tule sukuun … ivaili Taju.
— Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.
* * * * *
— Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta koulun penkillä! intoili Apu.
Ja hän oli sitä nyt koetellut — tupakoimalla.
Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että se oikein huomattaisiin julkiseksi.
— Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.
— Tahdon polttaa oikein perinpohjin.
— Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan kerrassaan vihreä!
— Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. — Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.
Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja savukkeita.
* * * * *
Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.
— Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. — En voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin aamuruskoa kohti!
— Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. —
Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.
— Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. — En minä sitä ainakaan yöpöydälläni pidä.
— Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.
Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään ja läheni ovea.
— Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!
Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto, pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu kulki todella aamuruskoa kohti.
Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja
Sädettä tervehtimään.
Jotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän ilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen sydämensä umppua.
Siiri-täti tuli eteisessä vastaan.
— Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa, auringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.
Avun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen valittunsa sydämeen.
— Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:
— Meidän iltaruskomme!
Siiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen iloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.
Minusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen olisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä varten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli ehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa rakkaudessaan — aamuruskossa — ja se oli nuorten omaa itseä.
Heidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli jo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun mielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.
Apu jäi yksin saliin.
Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus, joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen kauttansa.
Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: — Aamuruskoa kohti!
Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli tulevaisuuteen ja sai uskallusta.
Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö. Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen, lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota taikauskoisen hartaasti palvoin — hänen vallassaan oli poikani onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai tuskallisimman surun aihe. Ah…!
Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi, mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot, vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana, sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties — pettymyksen.
Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.
Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen puvussa kaiken muunkin.
Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.
Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili voitonvarmana.
Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet värähtelivät.
Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.
— No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.
En voinut kuulla Avun sanoja — ne olivat niin hiljaiset. Mutta näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä päättävällä tavallaan.
Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo unohtanut oman kauneutensa.
Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt miksi.
He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.
Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes he kääntyivät kadunkulmasta.
— Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.
— Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.
— Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä … minä olen oikein muserrettu.
— Ja minä olen rakastunut Apuun.
Me nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.