VIII
Kului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät röykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka puolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä, väliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla kuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin hyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä olevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen omasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä pysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.
Voi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan, elääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin ettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei mieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen, joka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen levon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde paahteessa vaeltavalle.
Kuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni sävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa. Ja kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa yksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin minut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä takaisin kutsumassa.
— Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu sisään…!
Jokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki luonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin virta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni jokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui ylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni jonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun tuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä: kalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi syiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana heitti minulle kysymyksiään. — Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli voinut olla syynä?
Toisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani. Mutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin tuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä, outoina ja kammottavina.
Usein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla, Avun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin päässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla seuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla kuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta siitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän levottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen kohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en mitään määrättyä.
Toisin vuoroin näin — niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien näkevän — oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät, kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman saamattoman itseni ja — Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen. — Näinkö, äiti?
Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni, kunnes Apu tuli kotiin — äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa, ja minä menin avaamaan.
— Sinäkö…? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.
Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta, katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä. Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi, liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse, kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja kuuma hengitys.
Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:
— Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!
Riisuin häneltä kengät.
Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.
— Kuinka kauan ne ovat olleet näin?
— En jaksa muistaa.
Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.
— Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.
— Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.
— Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.
— Mutta avaimen pidän itse.
Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty. Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta — vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli; kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.
Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu. Mitä tämä merkitsi?
Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut niitä paljastaa.
— Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.
Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.
— On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.
— Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja kuumeenomaisia.
— Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan uneen.
Kuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen. Kuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa painuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.
Valvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni väristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka ajan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina apua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista kipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun nämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa, tempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja ponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä, selvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä jokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun, etäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon kaipuuna — olemisen keveytenä…
Mikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja kärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?
Nuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai vähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli riveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä, koettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät nurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin — uhrin pyhään toimitukseen, hymyillen, leikitellen.
Siksi ei kuulunut valitusta.
Kuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita kasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena olostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa, juomansa ja hoitonsa.
— Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen peitettään. — Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole koskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!
Niin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli tuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut katseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä pimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja lepytellen.
Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan — elämästä ja kuolemasta.
Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta herättyäni ensi kerran näin Avun — Heikin kämmenellä.
Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin poikani huudon — hän oli nuorukainen — kutsuvan minua. Kuinka hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen sieltä täältä, joka puolelta — en tavannut, en saavuttanut, ja kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa. Mieluista oli palautua todellisuuteen.
Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi heikkoudessaan, vallassani ja — turvassa. Mutta kuinka kauan? Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.
Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada unta.
Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.
Tällä kertaa hän houraili — vai oliko se vain minun ajatusteni heijastusta — en tiedä.
Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja, metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta, iskien minuun yhä kipeämmin…
Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua — olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen, kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: — Uhrisi on sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!
Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.
— Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan, joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!
— Miksi niin?
— Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo! vastasi hän.
— Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. — Nuo sanathan ovat samoja kuin…
— Olen. Se oli niin todellista.
— Kummallista…!
— Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.
— Se on kuumetta, vakuutin hänelle.
En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.
— Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja? kysyin yhä levottomampana.
— En tiedä — ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.
— Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen, hiukan vapautuneena painostuksesta.
— Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.
Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli eloisampi pikku veitikka kuin ennen.
— Me taidamme kohta kyetä nousemaan.
— Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana laulanut, huutanut!
Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta, ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin joukkoon, mukaan, tuntemattomaan — epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla kentällä kuulumattomiin.
Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon, vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria, pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja lapsellisen innostuksen välittömyys.
Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä, hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista — kaikesta, mistä vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä — maailman suurimmassa murhenäytelmässä — tajuta, jäi itsekunkin harkittavaksi.
Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."
Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä, kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi, hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.
Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.
Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä välitti? Lähimmäiset…? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut enää lähimmäistä. Kansa, oma maako…? Oi, ne kyllä olivat, mutta niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.
— Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta, tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja hän tuijotti minuun kysyvästi.
— Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä, jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?
Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi — kuin nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella äänellä.
Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen, salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.
Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli minulle arvoitus.
Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta… Mutta hän ei vielä voinut tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen. Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan tarkoitti.
Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.
Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja ruman raivotessa.
Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä antamassa.