IX
Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa. Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.
Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen toimintansa turvaksi.
Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän täynnä synkkää uhkaa.
— Eksymmekö? Mahdollisesti!
Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.
— Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!
He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan. Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen voimastaan?
Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan punaisen meren?
Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena levisi sodan kauhu ympäri maan.
Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva. Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi keskenänsä — koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli kehityksen laki kaiken tämän johtaja.
Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut raivottaret…
* * * * *
Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".
Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi, mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.
Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä — surman suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se on kova tuomio.
Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen, jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin pantiin.
Apu vaati sitä minulta matkaansa.
— Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän muutenkin kovin myöhään, sanoin.
— Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!
Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.
Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.
Lähtiessään hän kuiskasi:
— Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.