X
Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi, ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.
— Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää, kovaa vaatetta.
— Kuinka niin?
Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:
— Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia…
— Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.
— Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.
— Apu ei sanonut mitään.
— Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.
— Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.
— Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi hän katsoen minuun avoimesti.
— Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.
— Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä pitkä rivi — kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.
— En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä — olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on otettu…!
En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.
— Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.
Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.
— Hän siis kävi täällä?
— Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.
— Mitä Säde sanoo?
— Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!
— Et suinkaan sinä suostuisi?
— Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti tarvitaankin, kunhan joudutaan.
— Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin ihmeissäni.
— Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui, kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.
— Missä Säde nyt on? kysyin.
— Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla on niitä jo aika varasto.
— Ihmeellistä!
— Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan. Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule katsomaan!
Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja, säärystimiä, sukkia…
Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.
— Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.
— Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.
— Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. — Eiköhän vain sydämesikin syki nopeammin?
Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan ilmi kiihtyneen mielentilani.
— Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja ihan ilmitulessa pelkästä innosta.
— Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua peloittaa ja…
— Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska nuorukainen.
— Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. — Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen kuolema…
— Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä harvoin nähnyt.
Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.
— Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. — Pian viemme sen keskussäiliöön.
Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa, ranteissa ja vyössä.
Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä oli siihen varaa.
Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta. Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.
Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt olemaan ajan tavan mukainen — vapaa.
Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää, tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.
Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli rakastettava lapsi.
Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.
Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin…
Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".
Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu, sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja rumuuden ylle!
Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni vapisi hänen puolestaan.
Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen seikka.
— Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, — mutta älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi… Ja tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.
— Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.
— Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.
— On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.
— Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi
Siiri nuorukaisen mentyä.
— Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä poikaa.
— Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo muuttuneet, vastasi Siiri.
— Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.
— Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.
— Tietääkö Taju?
— Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.
Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.
— Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei unohdu lörpöttelemään.
— Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. — Mihinkä se sellainen veisi, jos kaikki…
— Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa, sanoi Säde.
— Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen kirkkaasta ajatustavasta.
— Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti
Säde.
— Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille olisi vaikeata, sanoin.
— Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.
— Herra ties!
— Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.
— Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.
— Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. — Se olisi liian paljon ja kuitenkin liian vähän.
— Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.
— Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.
— Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen ihailuaan.
— Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin hiljaa.
— Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.
Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu oli siis täälläkin jätetty — uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja helliä suhteita.
Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen kammosta tappaa ihmisiä.
— Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?
— On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.
— Sinähän tahdoit mennä mukaan.
— Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin unohtaa vaarat ja vastuksetkin.
Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.
— Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.
— Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.
— Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi innostaisi.
— Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.
— Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta. Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.
— Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden järjestelyssä.
— Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin empien.
Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.
— En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.
— Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole kahtia jaettava, se on yksi.
— Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.
— Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.
— Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja
Säde loi minuun hämmästyneen katseen.
— En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni sellaisia sanoja.
— Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.
— Sinä siis kuitenkin uskot minua.
— Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.
— Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei voiton äänen varmuudesta.
— Pelkäätkö poikiesi puolesta?
— Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.
— Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi
Siiri hymyillen säälivästi.
— Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto, johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen rauhallinen.
— Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.
— Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita edeltäpäin.
— Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.
— Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni. Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe ei paljoa paina.
— Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.
— Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.