XI
Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.
Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat olivat mukana sodassa.
Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan — miksi ei siis onnistuminenkin?
Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.
Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo tuhansittain kautta maan.
Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!
Elävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani alla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat kovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat kivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä kasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden päälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin, joiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä kaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan oli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja elinvoimaiselle.
Päivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin vielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman sinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki täyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.
Olinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?
Oi en, tuhat kertaa en! Miksi en?
Silloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa, kärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat siksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain mahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ on hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin…! Saisinko panna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma voisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.
Odotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan muukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.
Viikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä tuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.
— Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. —
Eiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.
Sitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun vankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei hän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä uskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin salaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.
— Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.
— Minä menen Viipuriin, päätin heti.
— Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen, sanoi Heikki.
— Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju. — Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun rintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.
Aloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten leimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen sairastumisen Viipurissa.
Ennen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.
— Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. — Hän lähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni. Samalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta pohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.
— Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli vain sattumalta nähnyt.
Säde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.
— Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. — Voiko hänestä sitten tulla upseeri?
— Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se mahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.
— Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.
— Oletko pahoillasi?
— Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.
— Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt vangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.
— Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna matkustaa häntä katsomaan.
— Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.
— Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.
— Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen ja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat vähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin takaisin, kertoi Siiri.
— Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja tunsin matkahaluni kiihtyvän.
— No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. — Ja kyllä minäkin sinun sijassasi menisin.
— Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.
— Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä kovasti, sanoi Säde.
— Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei vain unohdu, vastasi hänelle Siiri.
— Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa punaiset pois, sanoi Säde.
— Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö niin?
— Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde nauraen.
— Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.
— Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi viipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.
— Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.
— Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä, ja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.
— Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, — mutta jos he ottavat sinutkin kiinni.
— Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole vanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!
— Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.
— Minulta myös, lisäsi Säde.
— Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena heidän ystävällisyydestään.
* * * * *
Matka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat kaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa luo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä vanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina oli jokin äärimmäinen hätä painamassa.
Perin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua nimeltä ja kysyi, minne olin menossa.
— Viipuriin, vastasin. — Mutta kuka te olette?
— Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta jo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.
— Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.
— Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.
Me puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän oli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.
— Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi aavistanut huoleni.
— Poikani on siellä punaisten vankina.
— Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti hän hiljaisella äänellä.
— Matkalla, vastasin arviolta.
— Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.
— Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun paperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut työtodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle sementtitöihin. — Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun asemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä töitä. — Ei siis aseissa…?
— Ei! vakuutin umpimähkään.
— Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.
— Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta silmiini.
— Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.
— Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.
— Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se minua tässä tapauksessa estäisi.
— Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin kohtalon kädestä.
— Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt palkitaan, sanoi hän hymyillen.
— Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.
— Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.
Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.
— Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.
— Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. — Ajuri vie teidät ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.
Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin melkein iloisella mielellä.
— Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja tavattuani hänet kotona.
— Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut. Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä…
— Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?
— Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.
— Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.
— No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan, lauhdutti Maija.
Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään hän tavallisesti asuu meillä.
Kerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko hän sellaista miestä.
— Ei ole kunnia…, vastasi hän, — eikä niihin herroihin voi luottaa.
Intoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi entistä pahempana.
— Onko Apu siis vaarassa? kysyin. — Tiedätkö mitään?
— Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.
— Avustako?
— Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti huolehtinut juuri Avun asiasta.
— Oi, kiitos!
— Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.
— Entä ruoka … saako hän sitä vankilassa?
— Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt hänelle säännöllisesti.
— Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!
— Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli totisesti tärisyttävää.
— Onko ollut selkkauksia?
— Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle, kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.
— Mikä onni, että tunsit hänet.
— Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.
— Huh, ja Apu…!
— Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli jäänyt tavaroiden joukkoon.
— Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi kaameana sydäntäni ahdistamaan. — Missä se nyt on?
— Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!
— Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän…?
— Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu kysyi tarkastettiinko häntä. "Ei suinkaan, miksi niin?" kysyi rouva Ylänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa paperin mukaansa pois vankilasta. "Mutta millä keinoin tuon paperin saamme tänne?" sanoi herra Ylänne.
— Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt saada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena oleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti mukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin yksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen koppiinsa.
— Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja kannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se vielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan kotiinsa.
— Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut punaisten käsiin!
— Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. — Minä vain pelkään sittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä joka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole voinut pysyä vaiti.
— Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.
— Ensi työksemme, varmisti Maija. — Jos olisin uskaltanut hävittää sen paperin, olisin jo aikoja… Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja tarkastus voi tapahtua koska tahansa.
Me menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme levottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla, valokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla tavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme rauhallisempina Maijan kotiin.
— Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset kymmenen päivää elänyt, sanoi hän.
— Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.
— On ollut — paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen Apua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei ollut ketään sennimistä. "Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja hänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön", selitettiin lisäksi. "Viekää minut hänen puheilleen", pyysi pastori.
— Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.
Pastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. Työmies
Rantanen oli juuri Apu.
— Kuinka sellaista voi sattua?
— Apu oli antanut heille sennimiset paperit.
— Voi taivas? Miksi?
— Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja sitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties hänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa kohti.
— Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.
— Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin läsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt esille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut haltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. "Tässä on totuus", sanoi Apu, "eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta".
— Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille. Mutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella koko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.
— Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani laukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet pistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.
— Voi voi, kuinka se selvisi?
— Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa: "Pelastettu!" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai hoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan käheänä.
— No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?
— Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka sattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin jäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain nauranut ja sanonut vahdille: "Taisin kiireessä kietaista ylleni väärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte."
— Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut vahdille koko laatikollisen.
— Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?
— Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa? sanoi Maija.
— Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut kuin omasta pojastasi.
— Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen tuollaisen rakkaan pojan puolesta.
— Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori … milloin ja missä saan häntä kiittää?
— Ehditäänhän tässä.
Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty vapaaksi.
Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun hämmästys, kun hän näki minut.
— Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.
Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli.
— Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla, juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.
— Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi, vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.
Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä. Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.
Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli sekamelskaa.
Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.
Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.
Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne, tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.
Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet
Avun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.
Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi
palata muistiin.
— Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin hänelle.
En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot vanhoiksi.
— Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla… Siitä ei ole hyvä puhua, sanoi hän vältellen. — Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.
— Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.
— Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa. Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä pääsivät. Luultavampaa on sentään…
— Entä sinä?
— Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.
— Ja sitten sinua kuulusteltiin.
— Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin, että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään. Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.
— Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.
— Hm, myhähti Taju. — Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.
— Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi pyrkisin, vastasi Apu.
Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja toimintahalu oli poissa.
— Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.
— On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.
Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi yhtä saavuttamattomana.
Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään, ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!
Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.