ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen kuvaelma.
Åkerin käräjäsali. Suuri, matalanpuoleinen huone, peräikkunat maantien puolella. Oikealla puolen aitaus, avoin katsomoon päin. Aitauksen sisällä pitkä pöytä. Pöydän takana tuomarin korkeaselustainen tuoli. Vasemmalla puolen pöytää kirjurin paikka. Pöydällä asiakirjapapereita ja kirjoitustarpeita, tuomarin tuolin takana ovi sisempään huoneeseen. Molemmin puolin pöytää, aituuksen sisäpuolella, penkit kahdelletoista lautamiehelle. Aituuksen ulkopuolella pari penkkiä asiamiehille ja todistajille. Niiden takana kuuntelijoille. Ikkunoiden välissä vanha taalalaiskello. Vasemmalla puolen ovi ja tämän oven vieressä ilmoitus asioiden käsittelyn järjestyksestä, kapeissa kehyksissä.
Esiripun noustessa sulkee oikeudenpalvelija paraillaan ikkunaa. Gudmund, lautamies Erik Persson ja eräs toinen talollinen astuvat sisään.
LAUTAMIES (ovelta). Uskaltaako tänne tulla? Nyt varmasti olette tuuleuttanut täällä liikaa, niin että tuomarin täytyy ottaa turkit ylleen.
OIKEUDENPALVELIJA (sulkee toisen ikkunan). Niin, se kai tässä nyt on vikana. Äsken hän oli tulla sairaaksi kuumuudesta ja tukahuttavasta ilmasta. Hän on kyllästynyt itseensä, siinä koko asia.
GUDMUND (nuori, komea mies, yllään harmaa metsästystakki, jalassa pitkävartiset saappaat, ja musta, kukonsulalla koristettu huopahattu päässä). Ei, tuomari ei ole tänään hyvällä tuulella.
LAUTAMIES. Jos Gudmundilla on keskeneräisiä asioita oikeudessa, niin on paras koettaa saada siirretyksi päätöksen antaminen ensi käräjiin! Tänä päivänä ei kukaan tule toimeen tuomarin kanssa.
(Janne Öster sekä toiset tulevat sisään, ja muutamat asettuvat paikoilleen seuraavan kohtauksen aikana.)
GUDMUND. Kiitos vain neuvosta, lautamies, mutta minä tulinkin tänne vain isäni asiakirjoja hakemaan. Ja kun kerran olin täällä asti, oli minusta hauskaa jäädä kuuntelemaan. Kehuvat tätä tuomaria niin erikoiseksi.
ERÄS TALONPOIKA. Niin olen minäkin kuullut kerrottavan. Mutta tänään hän kiirehtii yhdestä asiasta toiseen, eikä sano sanaakaan liikaa.
JANNE ÖSTER (köyhästi puettu, viulu pussissa; vanhanpuoleinen, noin 60 vaiheilla oleva mies). Sen minä sanon teille, miehet, ettei ainakaan minulla ole erikoista syytä kiittää tuomaria. (Ympärillä olijat nauravat.) Hän tuomitsee minut sakkoja maksamaan melkein joka kerta kun tapaamme täällä käräjillä. Mutta minä olen huomannut, että silloin kun hänellä ei ole muita asioita käsiteltävänä kuin turhia pikku riitoja, niin hän kyllästyy kaikkeen niinkuin tänäpäivänä. Mutta annappas sille miehelle oikea asia, jossa hän voi hankkia viattomalle oikeuden tai sovittaa kunnon ihmiset, jotka ovat riitaantuneet, niin silloin on hauska häntä kuunnella.
GUDMUND. Ehkä tänään vielä otetaan jokin suurempi asia esille.
LAUTAMIES. Tuskin se on luultavaa. Nyt on enää vain yksi asia jälellä.
OIKEUDENPALVELIJA (lukee taululta). Se on Suotorpan Helgan ja
Vestergårdin Perin välinen asia.
TALONPOIKA. Siitä ei taida tuomari tulla erikoisemman iloiseksi.
JANNE ÖSTER (itsekseen). Silloin taitaa Helga saada sanoa hyvästi kodilleen.
(Hän nousee ja istuutuu penkille aivan huoneen perälle.)
LAUTAMIES. En olisi uskonut saavani kuulla sellaisesta raukkamaisuudesta.
GUDMUND. Mutta eihän voi ajatellakaan hänen syyttävän Per Mårtensonia väärin?
LAUTAMIES. Siitä minä en voi mennä takuuseen. Se nyt ratkaistaan käräjillä tänään.
TALONPOIKA. Asia on yhtä paha, käänsi sen miten tahansa. Jos Helga saa oikeuden puolelleen tänään, niin on ratkaistu, että hänellä on lapsi naimisissa olevan miehen kanssa. Ja jos hän ei saa oikeutta, niin silloin tiedetään hänen keksineen koko asian vain rahoja saadakseen.
GUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa — —
LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun täytyy mennä paikalleni.
(Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen. Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)
TUOMARI. Seuraava asia!
OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia
Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.
TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös). Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä käräjillä?
OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.
ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän uskaltanut.
(Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)
TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga
Niilontytär!
OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!
(Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö
osoittaa hillittyä iloisuutta.)
TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).
GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle vaikeaa.
LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta teeskentelee kaupan päälle!
TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka vastaa ääneen).
ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.
OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!
TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan tekemässään syytöksessä?
HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa kuulumattomasti).
TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. — Pysytkö sinä kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?
HELGA (yrittelee vastata).
TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson edelleenkin tämän?
PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen).
Kiellän, herra tuoman.
TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän halunnut valanteolla vapautua siitä. — Onko Per Mårtenson valmis valalla vannomaan?
PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.
HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).
TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies. Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä. Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää valapatolle?
PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.
(Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka hän ojentaa tuomarille.)
TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa oikeuden edessä.
Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900.
Thomas Björkholm
V. p.
(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. — Minä kysyn siis vielä kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?
PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.
HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei, se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.
TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat asetettavat).
HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?
JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.
HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.
TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?
HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra tuomari minun puhuneen totta.
TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy totuudessa.
HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?
TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen).
Lakikirja!
HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua iankaikkisesta autuudesta.
PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!
HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan väärin.
TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa sillaikaa kun vala vannotaan!
(Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)
OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää voita vaikka kuinka koettaisit.
HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen). Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen leiman otsallasi — sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.
TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!
(Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)
HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?
TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?
OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).
HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria. Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan vihaa ylleen.
TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —
HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan toistaa kaavakkeen).
PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja todistan — —
TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti! (Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —
HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun Helgalta).
OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!
TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!
PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!
HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!
(Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)
TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?
HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!
TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin tärkeä?
HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.
TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?
HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa, katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo, että hän vannoo väärin.
TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.) Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario, kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen halvimmista on osoittanut.
PER MÅRTENSON. Herra tuomari!
TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin vastaansanomista?
PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.
(Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä ylenkatsoessa).
TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!
(Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle, pää kumarassa.)
JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.
GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari lopultakin nähdä jotakin suurta.
LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!
GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää — ja Hilduria!
LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!
(Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle, mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)
GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.) Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?
HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.
GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?
HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan kärryillesi.
Esirippu laskee.
Toinen kuvaelma.
Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa, joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo, puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle, niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.
Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.
STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?
NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis ääni viulussaan.
STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa? Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän ihminen vai peikko.
NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?
STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.
NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.
STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä iltana?
NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen kyllä suon väki saa valtoihinsa.
STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon!
Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!
NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä, se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.
STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes pysyä poissa ihmisten ilmoilta!
(Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta
ja astuu aidan yli.)
Mutta sehän on Janne!
JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa metsäpirttiin!
NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka siellä tänä iltana soittavat?
JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä itse peikkojen soitoksi?
STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä, niin emmepä olisi pelästyneet.
JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä, yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!
STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.
NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?
JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?
NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.
JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?
NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.
JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?
STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä auttamaan?
JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän ei saanut rahoja.
STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään elättää.
NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?
JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä mokomillekin kuiville kärryköille!
NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?
JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.
STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!
NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.
JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla teille hiukan lakia lukemaan — (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin, joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?
STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?
JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän omaanne. — Mutta minne hän sitten on itse mennyt?
STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle — — (Tarttuu kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?
JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa — — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. — Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!
NIILO. (huutaa). Helga!
JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain aivan hiljaa metsään päin!
STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he tulevat.
(Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta, kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)
HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla on kehto, mutta — — (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!
(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)
(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista valitusta.)
GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?
HELGA (on vaiti).
GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi, saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!
HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).
GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes minä saan puhutuksi asiani.
HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!
GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.
HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei ole mitään sanomista minun asioistani.
GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan, niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni, mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se sanomattakin.
HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on asiaa minulle.
GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit huomenna hänen luokseen.
HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani välittää?
GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille palvelukseen.
HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako — hän aikoisi — palvelukseensa?
GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.
HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen.
— Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.
GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.
HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!
GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!
HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin mennyt matkaani. — — Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.
GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia kokea?
HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn hyvin omituisesti.
GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.
HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?
GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. — Uskotko sinä voivasi täyttää sen ehdon?
HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. — Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? — —
GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita taakkoja.
HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut luokseen. — — (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!
(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina pihan poikki tupaa kohti.)
STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?
NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.
(He menevät sisään ja sulkevat oven.)
GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.
HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.
GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?
ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen kiitollinen siitä, että sinä tulit!
STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?
HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.
STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä pelkää.
NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.
HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti, sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.
NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.) Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme, ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta. Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.
HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!
(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa
säveltä kuin alussa.)
STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun kunniaksesi. Se on sinun laulusi.
HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!
GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä,
Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?
HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!
Esirippu laskee.